 |
| Joku karkulainen, joka häpeää tekosiaan |
Keli on lauhtunut. Tien pinta on liukas kuin saippuapala. Viisainta siis antaa koiran juosta vapaana nuuhkimassa ja kinttuaan nostamassa, kun lähimaastossakaan kukaan ei häiriinny.
Poika jolkottaa nenä maassa ja tekee välillä lenkin metsän puolelle. Nenä vie koiraa, eikä kummempi hätä näyttäisi olevankaan. Aika kauaskin se halajaa ja täytyy kahteen kertaan komentaa luokse. Päästään rantatielle. Se saa luvan: "vapaa", josta se kovasti ilahtuu ja kirmaisee riemuisaan juoksuun. Jään seisomaan ja ihailemaan metsän taakse painuvaa aurinkoa: harvinainen joulukuinen vieras.
Havahdun: missä koira? Pannan kilistimen ääntä ei kuulu. Puhallan pilliin. Ei näy ei kuulu. Kutsun nimeltä, vihellän. Hiljaisuus. Tajuan tulleeni jymäytetyksi. Joku ihana morsmaikku nyt tiputtelee lähialueilla kutsuvia viestejään. Mikään hätä tarpeilleen sillä ei ollutkaan. Taas uskoi vanha koiranomistaja uroksen huijauksiin!
Puhaltelen pilliin, huutelen, kiroilen. Nousen mäkeä, vihellän. Hikeä pukkaa, sydän hakkaa: flunssa. Käyn tsekkaamassa kävellen vielä muutaman paikan. Ei jälkeäkään. Päätän, että seuraava koira on narttu. Hyppään rattiin. Ajan 5 kilometriä länteen ja 5 kilometriä etelään. Pysäytän ohikulkijan: ei vilaustakaan irtiroikottelijasta. Kurvaan takaisin kotipihalle: olisiko palaillut omia aikojaan?
Ei ketään.
Soitan paikalliseen löytökoirahoitolaan ja jätän tiedot karkulaisesta.
(BTW, puhelimeen vastaa ärtynyt tytönääni. Takaa kuuluu koirien haukku. Hän on kuulemma nyt juuri ulkona. Viisastelua: ei kannata vastata puhelimeen, jos olosuhteet ovat sellaiset, ettei puhelua pysty asiallisesti hoitamaan ja vain suututtaa.)
Ajan 5 km itään, katselen, kuulostelen. Niemand.
Ajelen kotiinpäin ja ajattelen: menikö jäille, hukkuiko hiljaa rantavesiin?
Kurvaan talon eteen. Näen jo autonikkunasta, että koira seisoo ja tuijottaa ulko-ovea: mikä mättää, kun kukaan ei aukaise!? Se kuulee auton äänen ja tulee häntä iloisesti heiluen tervehtimään: "Ai hei! Sä tulit? Kävit vaihtelun vuoksi välillä ajelemassa, vai?"
Kshkhdjshjfsdhfkhjd >/
Hyvä, että löytyi ja ehjin nahoin. Vaan missäpä reittinsä kulki ja ketä tapasi retkellään, eipä poika kerro. Toivottavasti ei kuitenkaan sitä narttua löytänyt.
***
Joulukirjeen aika.
Olen polkuja tallatessa saanut mahdollisuuden tutustua hyvin poikkeukselliseen naiseen ja erikoiseen mieheen, kumpikin yksin tietään kulkevia erityisiä persoonia. Olemme pitäneet vuosikymmenten ajan sattumanvaraisesti yhteyttä. Kun minulla oli suuri juhla, he molemmat ilmestyivät vähin äänin paikalle. Vaikka vieraita oli paljon ja kaikki kovasti toivottuja ja tervetulleita, heidän läsnäolonsa liikutti minua erityisesti.
Yhteistä heille on tavattoman laaja sielun sivistys ja rikas sisäinen maailma. Haluan muistaa heitä joulukirjeellä. He eivät odota sitä, mutta ilahtuvat.
Ja tiedän, että tavallisena arkipäivänä kun väsyttää ja kyllästyttää, postilaatikosta pulpahtaa kirje, jonka päällä on nimeni ja osoitteeni - puuvärikynällä kirjoitettuna. :) Se on kirje mieheltä. Usein siinä on mukana valokuva erämaasta, hänen ottamansa. Tai sitten laatikossa on kirje tai kortti, joka näyttää käsialan perusteella tulevan keijukaiselta: naisen kirje.
Rutistan heitä molempia mielessäni.
Joulukirjeisiin on olemassa myös templaattipohjia. Näistä saattaa olla hyötyä, toivottavasti toimivat:
http://printthistoday.com/wp-content/uploads/2010/04/stationary4.png
http://www.northpolestation.com/christmas-printable/oldfashionedangels.jpg
***
Minna Craucher! Voi tuota naista!
Hänen tapauksensa jäi mieleeni Hannu Lauerman sykähdyttävän hyvästä tietokirjasta "Usko, toivo ja huijaus". Nyt Minnasta kertova Kari Selénin " Madame - Minna Craucherin levoton elämä" (ilmestynyt 2010) sattui näppeihin kirjastossa.
Kirja on kuvaus siitä, kuinka lähimmäiset menevät halpaan, kun riittävällä itsevarmuudella esiintyy. Se on myös kuvaus suomalaisesta kaupunkielämästä 1920-30-luvulla. Samat on askelten kaiut edelleen: kun joku onnistuu tekemään itsestään ilmiön, se vetää tietyntyyppisiä paistattelijoita kärpäspaperin lailla puoleensa. On ihmisiä, jotka himoitsevat pääsyä "merkkihenkilöiden" lähipiiriin.
Minna se ajeli hienoilla autoilla autonkuljettajan kanssa, vaikka silkkoa ja velaksi oli kaikki. Ja ihmiset ihastuivat: wau! Osa näki touhujen taakse, mutta jopa sellainenkin moguli kuin Vihtori Kosola oli pitkään ihan vietävissä.
Tuo em. Lauerman kirja on hyvä oppikirja siitä, miten kaikki ei ole kultaa mikä kiiltää ja kuinka kylmästi laskemoiden voi edetä melko määrätietoisesti herroiksi elellen vaikka vähän tyhjänkin päällä. Riittää, että ympärillä on katras hyväuskoisia.
...niin ja lienee turha lisätä, että Minna Craucher oli keksinyt nimensä itse. Oikeasti hän oli Pirkkalan Nokialta kotoisin olleen 16-vuotiaan Olga Matilda Aallon aviottomana syntynyt tytär, joka sittemmin sai sukunimekseen Lindell äidin avioiduttua 22-vuotiaan itsellisen Vilho Oskari Lindellin kanssa. Siis Maria Vilhelmiina Lindell. Joka arveli, että saksalaistyyppinen Craucher uppoaisi paremmin piireihin ja Minna kai tuli tuosta Vilhelmiinasta, kuka tietää.
***
t. Helga
3 kommenttia:
Voi tuota Karkulaista! Näyttää pärstäkerroin kovin tutulta, olipa se teidän koiran tai jonkun muun kuva. Meidänkin koiravainaa otti tavakseen ja jymäytti parina kautena vuodessa viatonta metsälenkittäjäänsä.
Se on kyllä oikeesti aika kamala tilanne, kun Suuren Salon Keskeltä kaukana metsässä mokoma nenäilevä pikakiitäjä on häipynyt (varmaan ensin hiipi jonkun ison kiven taakse muina miehinä, ettei lenkittäjä epäile mitään) ja sitten täyttä laukkaa pyyhälsi täysin korvattomana tipotiehensä horisontin taa.
Mutta ähäkutti, saatiinpas selville missä se kävi. Juoksi henkensä edestä yli risujen ja kantojen läpi metsien. Siis noin parinsadan metrin päähän kodista! Tiedäthän sä sen harjakattoisen talon, jossa oli se Hurmaava Blondi, kultsikka oikein. Just niin, sinne. Eihän se itse asiaan päässyt, koska Blondi oli isäntänsä kanssa aina sisällä tai pakenivat sisälle nähtyään vävykokelaan kiireen. Mutta vävykokelas kyllä aina kuulemma istui nenä kiinni harjakattotalon olohuoneen ikkunassa vaikka koko illan kuolaamassa, kunnes Blondi oli teljetty lukkojen taakse näkymättömiin ja isäntänsä hurjana huitoen sai vävyn lähtemään. Tai soitti Vävyn isännälle, että viittiks tulla hihnan kans käymäs. Onneksi se Blondin isäntä oli oikein ymmärtäväinen ja huumorintajuinen. Kyllä sille isännälle tuli lahjuksiakin vaivan palkaksi vietyä. Nolotti vähä pikkusen joskus, meinaan.
Ei Vävy mahtanut sille valtavalle rakastumisen tunteelleen mitään. Pakko oli kosiomatkalle päästä. Yritettävä edes.
Että se siitä narttukoiran pitämisen autuudesta.
Kyöpeli
Kiitos kirjavinkistä. Tässä olen jo muutaman viikon potenut Kamalaa Hyvän Lukemisen Puutetta (KHLP-syndrooma), joten huomiselle kirjastokäynnille tuli
sopiva lisäponsi.
Onneksi karkulainen löytyi ja tietysti mitä ilmeisimmästä paikasta... mukavuudenhaluisia ne on koiratkin.
Pikaista paranamista. Tuliko sulle puttitauti vai swingifieber?
trv. Maarikka
@Kyöpeli @Maarikka
Kyöpelin kanssa jaan uroskoiran omistamisen autuudet. Edellinen uros oli vielä pahempi, koska oli varsinainen luupää (tai kasvatin huonommin, kun oli muitakin pentuja kasvatettavana).
Mulla on ollut myös narttuja. Toinen niistä kerran lähti kättä kaulaa jonkun Karjalan karhukoira-poikaystävän kanssa huitsin kuikkaan ja sai sitten piikin perskannikkaansa siitä hyvästä. Toinen oli arka poikien suhteen, kun eleli uroksen kanssa kotinurkissa ja oli jatkuvan hiilostuksen kohteena.
Uros on kyllä suosikkini noin yleisesti, kun koirista puhutaan. Yksituumainen ja helppo - paitsi siis kun joku morsio sotkeutuu peliin.
Maarikka,
se kirja on tehty pitkälle lähteisiin tukeutuen ja on kaunokirjallisesti minusta vähän köyhä. Kirjoittajan ikäryhmäkin sellainen, että jonkin verran asenteellisuus paistaa ikävästi läpi. Hänenä olisin jonkun verran pitemmälle koittanut ymmärtää ja olla armollinen, sillä Minnan elämän palikat ei varmaan ole olleet alunperinkään helpot.
Mutta nämä klubitakki-ikäiset miehet on oman sukupolvensa tuotteita. Kun sen ottaa huomioon, niin kirjan tokaisut ei ehkä niin ärsytä.
(Vanha Taistelija näköjään nostaa päätään :) )
Luokkasota! Klubitakkivastavallankumous!
t. Helga
Lähetä kommentti