Saa siivettömät tyytyä maan kylmän kahleisiin

Kuva: www.ammattilehti.fi

Eilen, kun tuulet olivat suotuisat ja päivä kirkas, lensi ylitsemme kuusi kurkiauraa. Ehdin laskea joidenkin parvien määrää (26 yksilöä). Joissakin tuntui olevan enemmänkin. Jotkut olivat todella korkealla matkalentokorkeudessa (?), toiset porukat navigoivat ylöspäin ympyrää kiertäen. On ne sitten komeita lintuja! Ja sinne menee: hei hei! Mitäs me maan matoset, me vain jäämme tänne syk-sy-hyyn ja-a i-kä-vään. (Mutta ei anneta sen pilata iloamme. Hengissä ollaan jokikinen ainakin vielä tätä lukiessa. Jatkostahan ei varmaksi voi mennä sanomaan meistä kukaan. Sen on kokemus osoittanut, joten: hei hulinaa!)

"Se on pitkän matkan muuttaja, joka talvehtii Afrikassa (Marokossa ja Etiopiassa),Etelä-Aasiassa (Pakistanissa, itäisessä Kiinassa) ja Etelä-Euroopassa. Keväällä ne saapuvat huhtikuun puolivälin paikkeilla, ja syksyllä lähtevät syyskuussa ja lokakuun alkupuoliskolla. Kurjet lentävät V-muotoisissa auroissa, joissa suurten lintujen ilmanvastus on pienempi kuin yksin lentäessä. Auran kärjessä lentävää vaihdellaan. Suurimmissa auroissa voi olla satoja lintuja. " Wikipedia

@@@

Palaan myönteisen huomion antamisen aiheeseen. Tästä kirjoitti Seura-lehdessä psykologi Kari Kiianmaa. Hän kirjoitti, että jokainen meistä tarvitsee myönteistä huomiota, jota perinteisesti suomalainen kulttuuri on vierastanut ylpistämisen pelossa. Miten naurettava ajatus, kun oikein ottaa järjen käteen ja miettii! Kari kirjoittaa: "Yleinen syy myönteisen huomion antamisen vaikeuteen on se, että ihminen suhtautuu itseensä liian kriittisesti." Viisaasti sanottu! Mutta kriittinen suhtautuminen itseensä on suomalaisessa kulttuurissa suorastaan hyveenä pidetty asia ("Mitäpä meikäläinen"). Kari kirjoittaa ohjeeksi, että on hyvä aloittaa itsestään ja löytää hyvät puolensa. Ja sitten siirtyä lähimmäiseen ja kertoa tälle tämän hyvistä puolista.

Omakohtaisesti olen viimemmäksi pahoittanut mieleni seuraavassa tilanteessa, joka tosin ei aivan suoranaisesti natsaa tähän juttuun. Mutta tilanteessa henkilö A halusi antaa myönteistä palautetta henkilölle B, jonka luo tulimme kylään. Henkilöllä B on keskikokoista rotua oleva koira, joka on leikkisä ja hyppelee ihmisiä vasten. Oikein hauska koira!

Koiran hypellessä meitä vasten oli koiranomistaja eli henkilö B pahoillaan: "Voi anteeksi kauheasti, äläpä Nekku hypi nyt, hyi!" Tähän henkilö A (joka on tavannut ystävällisen kookkaan koirani useasti): "Voi ei se haittaa ollenkaan! Anna se vaan hypellä, mua ei haittaa... mutta sellaiset isot koirat kuin (mainitsee koirani nimen) on kyllä vähän ikäviä, kun ne hyppii." 

Ai kun kiva.

Iso koirani tosiaan saattaa pompahtaa muiskauttamaan tuttuja ihmisiä, se on totta. Mutta nyt vasta sain tietää, mitä on siitä joka kerta ajatellut, vaikkei ole koskaan sitä ilmaissut mitenkään.

t. Helga