"Itsetunto on ihmisen perustavaa tunnetta omasta arvostaan. Se on myös kykyä luottaa omaan itseensä, omiin kykyihinsä ja mahdollisuuksiinsa. (...) Itsetuntemus voi lisätä itsensä hyväksymistä ja sitä kautta itsetuntoa."
Pirkko tekee hienosti eron kahden asian välillä, jotka olen joskus huomannut sotkettavan keskenään. Nimittäin itsetunnon ja huonon käytöksen. Piittaamaton, röyhkeä käyttäytyminen ei kerro itsetunnosta vaan huonosta kasvatuksesta ja/tai huonosta kyvystä kypsyä henkisesti.
Muistan tähän liittyen nuoruuteni tilapäisestä työpaikasta erään kuvankauniin naisen. (Työpaikka ei liittynyt terveydenhuoltoon, by the way.) Hän oli röyhkeä, tökerösti käyttäytyvä ja dominoi työtovereitaan. Kauneuteen liittyi röyhkeä ylimielisyys - piirre, johon hyvin kauniilla ihmisillä on nähdäkseni jonkin verran lisääntynyt riski (kokemukseni mukaan, ei ole tieteellistä näyttöä kylläkään esittää). Ne keski-ikäiset naiset, jotka joutuivat häntä päivästä toiseen sietämään, olivat itsetunnoltaan terveitä, juurevia suomalaisnaisia.
@@@
"Kyky pitää itsestään antaa mahdollisuuden muitakin ihmisiä arvostavaan käytökseen. Jos ihminen on melko tyytyväinen itseensä, hänellä on psyykkisesti varaa ymmärtää myös muita. Tässä mielessä itsetunto voi olla myös yhteydessä empatiaan."
Ai kun hienosti sanottu! Jollei arvosta itseään, ei takuulla kykene arvostamaan muitakaan. Toisaalta itsensä vähättely ja "mitäpä sitä meikäläinen"-tyyppinen lähestymistapa on vähän kuin kansallisaarre! Ihanteena on nk. maan matonen, joka ei pidä lippuaan korkealla, vaan sättii ja nonsaleeraa ittiiään - pitääkseen lähimmäisensä tyytyväisenä! Tasapäistäminen ja tasapäiseksi asettuminen taitaa olla kansanhyveemme.
@@@
"Jos ihminen on kovin heikoilla, hänen voimansa menee oman itsensä pitämiseen koossa ja hän voi pyrkiä siinä käyttämään hyväksi muita ihmisiä. Tällöin huono itsetunto voi ilmetä hyväksikäyttönä. Hyvä itsetunto voi ilmetä myös niin, että osaa ottaa vastaan apua muilta."
Tuommoinen ihmistyyppi on surullinen tapaus, joka oman psyykensä ylläpitämiseksi ponnistaa toisten harteilta. Kun on monessa työyhteisössä pyörinyt nuoresta likasta, on monenlaista ihmistyyppiä tullut seuratuksi. Tämäkin prototyyppi muistuu mieleen nuoruusajoilta. Hän oli yhtä aikaa tavattoman epävarma ja samalla tavattoman vallanhaluinen ja esillepyrkivä. Jokainen lähimmäinen oli hänelle jonkinlainen astinlauta ja/tai haaste. "Win and kill" oli hänen mottonsa. Asteli juhlallisesti "apinana toisten harteilla" aika pitkällekin elämässään. Mitä lie nykyisin tehnee. Terveisiä vaan (ei kuulu tuttavapiiriin, herraparatkoon ja siunatkoon).
@@@
Yksi huomionarvoinen juttu nousee vielä Pirkon kirjassa esille. Sekin on seikka, jonka olen huomannut sotkeutuvat itsetunnon ja kunnianhimon käsitteeseen. Se on motivaatio.
"Ihmisellä voi olla sekä motivaatiota että itsetuntoa (...). Hänellä voi olla myös itsetuntoa, mutta motivaatio puuttuu. Ihminen voi tehdä omia, omalaatuisia elämänratkaisujaan, jotka kuitenkin ovat käyttökelpoisia yhteiskunnassa elämisen kannalta. (...) Itsetuntoisen henkilön taipumus kateuteen on pienempi kuin itsetunnoltaan heikon henkilön."
Kateus taasen on niin viiltävän kamala tunne, että sen mielellään unohtaisi itsessään. Ja vähän muissakin. Mutta kaikissa se meissä asuu syvänä, vahvana ja nakertavana. Kysymys on vain siitä kuinka sen saa pidetyksi herran nuhteessa niin, ettei anna sen nousta itselleen isännäksi.
Näihin mietteisiin teidät jättää
Helga,
jonka matkalaukku louskuttaa taas leukojaan odottaen pakkaamista armoa tuntematta,
vaikka omistaja flunssaisena ei jaksaisi ryhtyä sitä syöttämään. (Odottakoon vielä vuoroaan.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti