Tapan aikaa lentokoneessa. Vieressäni torkkuu aasialainen nuoripari, joka uupui kännyköitään aikansa töllötettyään. Myös edessäni istuu aasialaisia. Sanalla sanoen, olen viirusilmäin ympäröimä. Nämä Finskin Euroopan lennot ovat kuulemma (lähde: Finnairin henkilökuntaan kuuluva konekuski) kannattamattomia, mutta toimivat syöttöliikenteenä Aasian lennoille, josta kate kauhotaan. Aasialaisia kiinnostavat Vanhan Euroopan kaupungit, ei Helsinki, jonne jämähtäisivät, jollei Euroopan lentoja olisi. Aasialainen haluaa Suomessa vain Lappiin. Hyvä näin: Aasian syöttölennoista välillisesti hyödytään itsekin.
Alapuolella näkyy joku vuoristoseutu. Hämäyksen vuoksi sanottakoon, että joko Kilimanzaro, Alpit, Kaukasus tai Sierra Nevada :) Tiellä laaksossa kulkee mikroskooppisen pieniä autoja. Katselen vuoriston korkeinta kohtaa. Ajatella: tuonne huipullekin ihminen vain pyrkii henkensä kaupallakin! Piruko ihmiseen istutti siemenen yltiopäisyyteen ja extremetaiteiluun? Itseäänkö varten hän tavoittelee äärirajojaan ja altistaa rikkoutumisherkän maallisen tomumajansa kuolon kylmälle kouralle? Samaan aikaan toisaalla ihminen taistelee sairaalavuoteella elämästään, kun toiset roikkuvat kasitonnisen kyljessä köysillä ja karbiinihakakiinnityksillä ja pyyhkivät maisemaa kypäräkameroillaan: "Äiti, katso minne kiipesin!"
Sairaalasänky-vuorenrinne-diskrepanssia on joskus vaikea ymmärtää. Ehkä on ihmisiä, jotka alitajuisesti ajattelevat, ettei kuoleman mahdollisuus koske heitä? He ovat vakuuttuneita ylimaallisista kyvyistään säilyä hengissä pienen munankuorensa sisällä tapahtui mitä tahansa. Ja jälleen: samaan aikaan toisaalla perhe lähtee iltakävelylle. Tulee kuorma-auto ja ajaa lakoon viattoman ihmisjoukon tosta noin vaan. Elämän vääryys!
Vai onko niin, että nälkä kasvaa syödessä? Kiipeän ensin kotipihan kivelle, sitten Haltille, sitten... Ja kun asiat sujuvat, tulee himo ja vääränlainen voimantunto yhä suurempiin haasteisiin: K2 ei tunnukaan saavuttamattomalta. Sen jälkeen pitää saada lisää. On päästävä kasitonnisten valloittajien kärkeen ja siitäkin eteenpäin: ollapa ensimmäinen kaikki kasitonniset kiertänyt! Eikä tässä kaikki, sillä ihminen keksii aina lisää. Ehkä jo jonkun äitiparan kohdusta on ponkaissut ulos lapsi, joka valloittaa kasitonnisten lisäksi myös Etelä- ja Pohjois-Navan. Entä sitten? Kasitonniset, maapallon molemmat navat ja Kuu? Entä sitten? Loputon kisa! Miksi siis lähteä kisaan ylipäätään, kun aina voittajallakin on voittaja ja hänellä jälleen voittajansa ja niin edelleen?
Vihaan kilpailua niin paljon, etten juuri osallistu harrastamani palloilulajin kilpailuihinkaan kuin puolipakolla. Niissä näen ikäisiäni iäkkäämpiä naisia, jotka janoavat kilpailua hullunkiilto silmissään kuin kipeät kissat, vaikkeivat ole lajissa erityisen taitaviakaan.
...No juu juu ja aivan oikein: "Ole sellainen kuin olet!" Ja "Kaikki ei ole samanlaisia!" ja lisäksi muistakaa älykäs mottomme: "Antaa kaikkien (huom. myös edustamani rikkaruoho-osaston) kukkien kukkia!"
Huh huh. Nyt on alla Tonava, Mooseli, Loire, Reini tai Seine ja sen rannalla ydinvoimalan lankarullamainen tötterö. Maa alapuolella on epäsäännöllisistä suikaleista muodostunutta tilkkutäkkiä. Aatella, nuokin maat joku omistaa. Jokaisen pläntin siis. Satojen vuosien vanhoja sukutilojako vaiko tuoreita hankintoja. Vaikea nähdä omistustilannetta täältä saakka ja pilvikin tuli nyt eteen.
Hei sinä edessä istuva viirusilmä, äläpä pukkaa sitä tuolia syliini! Mustikkamehu kaatuu. Sivumennen sanoen: kun äsken oli vähän heittelehtivämpää menoa, niin arvatkaa mihin tartuin ensimmäiseksi kiinni. Mustikkamehuun? Väärä arvaus. Nyhrääntyneeseen kalenteriini! (Oho, alapuolelta lensi matkustajakone.) Jos koneesta pitäisi poistua nyt välittömästi näistä korkeuksista, ottaisin toppatakkini laskuvarjoksi, jättäisin kaiken maallisen omaisuuteni, mutta erästä tavaraa puristaisin rystyset valkoisena nyrkissäni. Sen irrottaisi vasta patologian laitos, nimittäin: kalenterini. Jos sen hukkaan, saan kaiken toivon heittää, sillä siinä on koko ensi talven elämäni (varmuuden vuoksi) lyijykynällä tuherrettuna. Olen ottanut siitä jopa kuvia pilvisäilöön, jotten kadottaisi elämääni kalenterin häipyessä tiehensä. Mutta merkinnät lisääntyvät päivä päivältä, joten kuvia saa päivittää tuon tuosta. Miksei sähköistä kalenteria? Se tie kuljettiin loppuun kun puhelimen ohjelma apaut sadatta kertaa päivittyi ja joka kerta kadotti merkinnät varmaankin loppakouraisuuttani. Palasin paperikalenteriin. Lyijykynä ja kumi on tietyissä asioissa voittamaton.
Eikö tämä peltilintu jo kohta lähesty kohdettaan? Kauanko tuo miesopettaja joutuu vielä flirttailemaan tuon uhkeatukkaisen naisen kanssa? Valmistahan tuosta ei tällä lennolla tule, se on selvä. Sitäpaitsi miesopettajat on huon...noh, mikä mulla meni kurkkuun.
Nyt aasialaistyttö virkosi nirvanasta ja alkoi pikkiriikkisellä kirjasimella raapustaa jotakin muistilehtiöönsä. Se on kalenteri, jossa on iso kirjoitustila. Tekstiä en osaa lukea, liekö edes tämän kinkeripiirin kirjasimia. Hyvä idea: päivittäin täytettävä vuosikalenteri. Tosin kokeiltu on sekin. Ei onnistunut meikäläiseltä, sillä sen verran sattumanvaraisesti sairaat ajatuksenkäänteet päähäni mätkähtävät, etteivät ne noudata minkään linnunradan kalentereita.
Kollegioryhmässäni on henkilö, joka kertoi laittavansa kaikki asiansa Exceliin. Aikoi laittaa sinne myös eilisillan sushiravintolan nimineen, atrioineen ja atrialle antamine arvosanoineen. (Antaa kuulemma aina ravintola-annoksille numeerisen arvon exceliinsä.) Elämäni Exelissä? Sanoi olevansa jonkinlainen Asperger-ihminen, mikä vahvistettiin heti useammalla päännyökkäyksellä.
Hyvää oli, vaikken herraparatkoon ole sushin ystäviä. Sanotaan, että ysi plus.
Hoh hoijaa. Olette jo aivan uupuneet horinoihini ja niin olen itsekin (miesopettaja kuitenkin jatkaa sinnikkäästi isotukkaisen naisen kanssa keikistelemistä). Katson ikkunasta. Voisiko jo tällä pysäkillä jäädä kyydistä? Pilvipysäkki, joten täytyy vielä jatkaa penkkiin hirtettyä matkaansa peltiputken kyydissä. Mutta ainahan sentään on Amos Oz! Hän ei hylkää minua - ei ilmeisesti koskaan. :D
T. Helga
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti