Pälyilen kassini suuntaan

Pojat jättivät tulet meikäläiselle.

Olen pikkuhiljaa taas pakkailemassa kassia. Tai oikeammin sanottuna useampaakin sellaista: lattialla rötköttää viisi nyssäkkää. Niistä marketin kestomuovikankainen jo pullistelee tyytyväisenä saatuaan ulkoilukampevastuun kaikenlaiseen toimintaan kaikenlaisille keleille. Näinä kelinvaihtoaikoinahan ei koskaan voi mukana olla liikaa valinnanvaraa.

Kangaskassi myhäilee sekin tyytyväisenä ahmittuaan kitaansa parit fleesekamppeet, yöpyjaman ja villapaitoja, villakalsareita, sukkia, alusvaatteita ja aluspaitoja. Se naputtaa pöydänkulmaa ja odottelee vielä pyyhkeitä ja tyynyliinaa. Makuupussi lorvii olohuoneessa viettäen laatuaikaa sohvan kanssa ulkotakkiinsa sujahtaneena.

Keittiön lattialla on kori: D-vitamiinia, termospulloja, juomapuolloja ja ruotsalaisen naistenlehden joka viikkoinen tervehdys Sveanmaan kruunupäiltä. 

Eikä tässä kaikki. Sinne livahtaa myös Amos Ozin hartaasti luettu elämänkerta (tms), joka vetää viimeisiä sivujaan (649 kpl). Suuren eroahdistuksen kourissa piti jo suorittaa ennakkovalmisteluja eron hetkelle ja napata kirjastosta pari Ozia lisää: 

"Meri on sama" ja 

"Musta laatikko". 

Nyt joudun tarkistamaan kanssani yli vuodeksi riippuvuussuhteeseen joutuneen Ozin teoksen nimeä. Kukas nyt sillä aika-akkunalla mitään nimiä mieleensä painaa. Nimi on:

"Tarina pimeydestä ja rakkaudesta". 

Kyllä Amos olisi voinut harkita jotkain sirpakähkösmäisempää, helppotajuisempaa ja tajuntaan iskeytyvämpää nimeä kuten "Rautakosher" tai "Lammasveriyöt". Mutta tämmöinen pitkä epäkaupallinen roipake piti vaan nimeksi raapaista. Ilmankos tavaamiseen on kulunut toista vuotta, enkä vieläkään todennäköisesti kykene sitä huomispäivänä toistamaan. Rakkaudesta ja pimeydestä? Vaikea kaksikko kerrassaan. 

"Ei kun katsot vain koko ajan niitä lehtiä, niin kas vain:
suppilovahveroita yhtä äkkiä alkaa hahmottua lehtien seasta!"
No joo joo! Olen tuijottanut satoja lehtikasoja, jotka itsepäisesti ovat säilyneet
lehtikasoina vaikka niitä kuinka olisi tuijottanut.

Minkä takia ihmisen pitää muka löytää suppilovahveroita, kun sukulaiset kantaa siitä suppilot suhisten? Ja vastaan: ei yhtään minkään takia. Syön nyt ensin ne kuivatut purkilliset. Ja niistäkin tulee mahanpuruja.

(Muistutan taannoisessa työpaikassani olleesta hoitajasta, joka ihan jokainen syksy leuhotti kantavansa hevoskuormallisia suppilovahveroita omista salaisista aarrepaikoistaan. Lycka till vaan. Kaikenlaisilla asioilla sitä voi päteä niin halutessaan. Nimimerkillä Katkera Kalkki(s) ).

Puu, johon kiipesin. Ja lapsenlapsi sanoi: Hoo, mummu kiipesi puuhun!
(Puussa oli eräs harrastusväline.)

Niin, että kun survon vielä jonkun päivän erilaista rompetta avoimiin kassinsuihin, voin kääntää ajovalot kohti pitkää pitkää tietä, kaasuttaa ylä- ja alamäkiä, kurvata renkaat soikeana vasemmalle ja oikealle kunnes pimeydestä alkaa hahmottua soratien reunojen aurauskeppejä, kuuraisia ojanpenkkoja ja poronpapanakasoja. Silloin on aika hidastaa vauhtia, laittaa vilkku vasemmalle ja lipua pienelle levikkeelle, josta on vain loikkaus siihen kämppään, jonka saunanlauteille nyt ajatus karkaa.

Ja arvatkaapa, otanko mukaan ketään? En. Tämä on meikäläisen Valamon retriitti. Salaa toivon, ettei retkipoluillakaan näy ketään. Harmillisesti lomaviikkoseni sattui ajankohtaan, jolloin osa suomalaisista viettää syyslomaviikkoaan. Mutta kaikkeahan ei voi saada.

Hyvää tulevaa viikonloppua,

Helga