Luonnonvettä, muonakasaa ja valepukkeja - VIIDESSADAS blogikirjoitus

Maariankämmekkä. Kuva: oma

Juu, ei tämä kesä vielä ole valmis.

Istun metsämökin köökinpöydän ääressä. Taivas on harmaa, ulkona viileää ja hyttysiä sakeanaan. Pikkuhiljaa olisi suunta kohti kotimökkiä, kun jaksaisi ryhtyä pakkailemaan.

Oravaa ei näy. Se pesii talon vintillä, mutta lienee nyt keräilemässä voimia elokuun lopun poikuetta varten. Ehkä ensi kerralla jo kurkistaa katonrajasta ja rapistelee iltavellin keitossa.

Muonavarastoa.

Kotosalla odottaa muonakasa.

Pakkailin sen jo tiiviimpään asetelmaan, jotta saa napakasti kyytiin kun päivänä muutamana kaasutan kohti vesistöjä. Kajakkivarusteet täytyy nyt erityisellä huolella miettiä, kun yksin lähtee vetten päälle. Varamela, pumppu, melakelluke (missähän se on!?), äyskäri, heijastinta liiveihin. Vesipullot pitää muistaa napata mukaan (ainakin 1.5 litran limsapullo keulapiikkiin ja perään) ja pari luonnonsientä, joilla kajakista imutetaan pikkuvedet.

Kauhulla muuten lueskelin Kevolla ripuloineesta vaellusporukasta. En ikinä juo luonnonvettä keittämättä, enkä suosittele sitä muillekaan. En heti keksi syytä, miksi sitä ei ennen juomista voisi keittää tai puhdistaa. No, jos nyt on ihan kieli korppuna, virtsantulo pysähtynyt, eikä huonovointisena kerta kaikkiaan jaksa vettään keittää tai puhdistaa, niin voinee uhmata kohtaloaan vielä puhdistamattomalla vedellä henkensä säilyttämiseksi. Harvoinpa kumminkaan tuohon tilaan joutuu, jos vähänkään ennakoi. Pienelläkin retkellä on nestettä löydyttävä heti kun sitä tarvii. Eikä taida sellaista kajakoijaa ollakaan, jolla ei kannella olisi juomapulloa tai juomareppua selässä.

Suomen kesätaivas tänä kesänä :D

Retki-lehdessä oli 6-7/2017 numerossa monta retkeilyyn liittyvää hyvää juttua. (En saa mitään proviisiota em. lehdeltä. Ostin lehden R-kioskista.) On mm. kuva haukiputaalaisesta melonnan pioneerista ja konkarista Jussi Riihisestä. Hän on jo kovastikin ikämiehiä, mutta vielä vaan liipottelee vaimonsa kanssa Vätsärissä koira etuluukussa. Näitä Siiri Äitee Rantasia ja Aira Samulineja on. Heitä ei ikävuodet pysäytä! Valtavaa, loistavaa! Jussi ei minua tunne, mutta hän on mies, joka neuvoi ja hommasi mulle ensimmäisen kajakkini vuosia, vuosia sitten.

Lehdessä on myös juttua issikkavaelluksesta Islannissa. Kallista rallia, mutta tunnen vaelluksiin osallistuneita ja kokemuksena on kuulemma vertaansa vailla. 

Yksi lehdessä mainittu kirja, jonka otan vielä esiin, on erittäin kokeneen melojan Eerikki Rundgenin kirja "Melontaretkelle". Sen ajattelin talven mittaan tutkailla.

@@@

Ai, kuinka ehdin kaiken?

Kun on hevoshommia, kolopalloja ja nämä retkeilyharrastukset, niin onhan tämä melkoista palapeliä, kun töissäkin on käytävä. Mutta onneksi osan työtehtävistä voi tehdä illalla, yöllä, jouluna, vappuna ja viikonloppuna. Jää vähän pelivaraa varsinaiselle elämälle ;D Olen kiitollinen, että on tälläiseen mahdollisuus. 

Maisema Suomesta. Lipun värit <3 td="">

Lopuksi mainitsen aiheesta, joka aina jaksaa olla yhtä mielenkiintoinen. 

Se on: ihminen.

Alaluokka: erilaiset ihmiset.

Katsokaas, kun fb-kavereita on työelämän, harrastusten, entisten naapureiden, vanhojen koulukavereiden jne. parista kertynyt, joutuu pakostakin seuraamaan toisten ajatuksia, mielihyvän lähteitä, ärtymyksiä, kaveripiirinsä reaktioita päivityksiin jne. Pysyy kärryillä missä ja millä mielin kukin kulkee, reissaa ja harrastaa. 

Joukossa on onnen myyriä, joille aurinko paistaa taukoamatta heidän istuessaan huuruinen mansikkaboolilasi kädessä puuhuvilansa kuistilla komealla rantatontilla. (Lieköhän näin, vai esittelevätkö ihanneminäänsä? Ks. alaosa blogitekstistä...) 

Sitten on pienellä budjetilla eläviä onnellisia toisten elämään valoa tuovia ihania ihmisiä. On myös yhteiskunnan asioista tulta ottavia sauhuajia. Sanalla sanoen: koko elämän kirjo näyttäytyy sivustolla. Osa toisaalta pitää asiansa verhon takana ja keskittyvät vain stalkkaamaan. Mutta vielä suurempi osa levittää elämäänsä (liikaakin?) toisten nähtäville.

Kun ajattelen tätä fb-piiriä, niin joukosta erottuu muutama poikkeuksellinen ihminen. Olen -elämälle kiitos- saanut tutustua heihin. Näiden ihmisten rinnalla oma puuhastelu on mitätöntä pientä touhuilua. Olen tekemistensä rinnalla noviisi, pieni maan matonen pyristelemässä kohti rupuista multapaakkua. 

On nimittäin ihmisiä ja ihmisiä. 

On niitä, jotka kerskailevat tekosillaan ja epäuskottavilla tarinoillaan, joihin suosion saamiseksi turvautuvat. Ihminenhän on koko historiansa ajan osannut turvautua alhaiseenkin ratkaisumalliin: valehteluun tai ainakin huomattavaan liioitteluun. 

Nämä tyypit sanovat (keksitty esimerkki) käyneensä Kebnekaisella, mutteivät yllättäen osaa kertoa yhtään tarkentavaa yksityiskohtaa eivätkä tunnista pääportin nimikylttiä kuvasta. He kertovat back stagella vaihtaneensa sanan tai pari kaikkein kuuluisimman soittajastaran kanssa, mutteivät huomaa konsertin olleen jo edellisenä keskiviikkona. 

Näillä ihmisillä on uskomaton säkä: vain he löytävät kanttarelleja Ruputunturilta, vain he näkevät Valkean Peuran tai törmäävät karhuun pysähtyessään P-paikalle jaloittelemaan. 

Sitten on ihmisiä, joille asioita oikeasti tapahtuu. 

Ovat valittua kansaa, joka ehtii ja uskaltaa, näkee ja kokee, sattuu oikeaan aikaan paikalle. Ihmisiä, joiden ei tarvi konfabuloida eli satuilla täyttääkseen pienen sielunsa kipeästi kaipaaman position The Very Important Person- luokassa.

Kysymys: Mikä mua tässä närästää? 

Vastaus: Se, että hyväuskoisimmat lajitoverit vilpittömästi uskovat soopaa todeksi. Nämä hyväntahtoiset hölmöt saattavat jopa syvästi ihailla huijarityyppejä ja kertoilla heidän sankariteoistaan julkisesti. Se on kuulijalle kiusallista, jos sattuu tietämään asioiden oikean laidan.*

Suomalaiskansallinen piirre on sinisilmäinen hyväuskoisuus ihmisten rehellisyyteen. Sehän on aina ollut maamme perusarvoista tärkein, muttei takaa sitä, että kaikki aina puhuisivat totta.

*Vuoskymmenet sitten olin tilanteessa, jossa mieshenkilö ei muistanut minun olleen aikanaan samassa koulussa. Ryhtyi kertoilemaan ja kehuskelemaan nuoruuden erityislahjakkuudella ja sai noviiseista koostuneen kuulijakunnan valtaisan ihailun osakseen, tottakai. Kaikkihan ilman muuta uskoivat hänen puhuvan totta. 

Minäpä satuinkin hyvin muistamaan miten asiat oikeasti olivat, kun aikanaan tunsin henkilöt, joiden seurassa kertoi erityislahjakkuuttaan harjoittaneensa. Noiden ihmisten mainitsemisen alunperin kuvitteli vakuudeksi tarinalleen. 

Sanoin hänelle kahden kesken, että "Mähän olin samassa koulussa. Et sä kyllä silloin mitään tuollaista harrastanut, etkä liikkunut mainitsemiesi tyyppien mukana. Tunsin heidät oikein hyvin." 

Hänellä vaikuttikin yllättäen olevan kiire pois tilanteesta, katseli kelloa ja liikahteli poislähteäkseen ja sähisi: "Olin mä. Kyllä mä olin."

Kun kyvyt ei riitä sankaritekoihin, niin ne pitää kehittää jälkikäteen.

Mutta mittakaava, mitä itse kukin sankariteoksi kuvittelee, on jokaisen omassa päässä. 

Kehuskeleminen on hukkaanheitettyä energiaa, sillä kuulija saattaa arvostaa aivan toisenlaisi asioita. 

Voikaa hyvin!

t. Helga

Ps. jos lukijoistani toinen on sattunut lukemaan edes 50% kaikista 500:stä blogiroskastani, niin raikuvat applodit kajahtaa täältä näin sinnepäin! Kaikenlaiset turisijat ne saa suoltaa skeidaa tuuttiin vuosi toisensa perään. Ihme, ettei Internetin Korkein Ylläpito puutu näihin bittikuormittajiin.

Päivälevolla.