Saaliita, kesäisiä kuvia ja sikarintumppeja

Kuva: Helga, omalta melontareissulta vuosia sitten.

Tästä se taas alkaa, uusi vuosi.
Ratsastelen nykyään kumikavioisella metalliratsulla, jolla kavioissa on nastat ja siinä määrin leveyttä, ettei ihan heti nouse keulimaan eikä ajaudu sivuliirtoon. Keli oli tänään niin hauska, että polkaisin vieraan hevoshaan kautta vain fiilistelläkseni ja nuuhkiakseni muistikuvia hevosen hajusta. Vieraita hevosia, jotka katselivat uteliaina. Puhelin heille kuin Ruskearuunalle olisin puhellut: "Minä se vain olen." Jotteivät sekoita hyeenaan eivätkä tiikeriin.

Hevoshaan vieressä funtsailin, mitä opin hevosnaisen elämästä. Ainakin seuraavaa:

1. Alkuun pelkää hevosta kuin petoeläintä: puree, potkii. Kokemuksen myötä vasta ymmärtää, että hevosen vaarallinen puoli onkin sen luonne saaliseläimenä.
(Pyörä ei säiky paukahtavaa postilaatikkoa, eikä hyppää syliin kun tien ylittää hiihtäjä.)

2. Liukkaalla kelillä hevosen kanssa kulkeminen on merkittävästi turvallisempaa, kun istuu sen selässä, eikä kulje vieressä.

3. Monet hevosnaiset ovat kovia kehuskelemaan uhkarohkeudellaan (lue: tyhmänrohkeudellaan). Vasta haavereitten myötä osa tajuaa, ettei ole muovista.
(Ja sitten on niitä, jotka jatkavat uhastakin kuin reisuluunsa murskanneet syöksylaskijat: "En kele vieköön anna periksi! Mitä yleisökin sanoisi! Nauraisivat, että onpa luuseri.")

4. Vuosien karttuessa alkaa tajuta, että omatkin elonpäivät hupenevat, ei pelkästään äidin. Ei halua antaa pois ainuttakaan päiväänsä! Niitä ei ole enää sairausvuoteella tuhlattavaksi. Kas huomaa myös sen, että voimat vähenevät.
(Hevosenhoito on fyysisestikin rankkaa hommaa. )

Lenkkikaverini alkoi puhua voimien vähenemisestä täytettyään joku vuosi sitten kuusikymmentä. En vielä tuolloin kokenut sen koskettavan minua. Pikku hiljaa alkaa kuitenkin hahmottua, että iskee se tilanne itsellekin ja kuuluu kuolevaisiin kädellisiin. Eipä olisi uskonut, mutta näin näyttää olevan!

@@@

Kuva: Helga (taisi olla samalta retkeltä)

Vaan oishan tuo upeaa, jos joskus vielä uskaltautuisi talvella yöksi telttaan!
(Hoh hoijaa. Olen toivoton tapaus.)

Sain syttöä, kun hommasin Joel Aholan ja Jouni Laaksosen tuoreen kirjan Suomen autiotuvista (Karttakeskus 2018). Siinä on merkittynä ja selostettuna myös kämpät ja kammit sekä autiotuvat, joita ei ole yleisissä kartoissa ja ne, jotka on sittemmin myyty yksityiskäyttöön. Tälläiseen eniseen Metsähallituksen kämppään törmäsin viime kesänä aikalailla takkusten takana.

Kirja on mainio! Ovat keränneet autiotupien vieraskirjoistakin herkkupaloja. Siellä oli merkintää siitäkin kämpästä ja alueesta, jonne diiva isäni hukkasi kameravehkeensä. Kamerassa oli sisällä filmi, jossa oli rippikuvani. (No, eipä tullut kirkkonihmistä meikäisestä, liekö tällä syynsä ;D ).

Mielenkiintoinen on lainaus Kullervo Kemppisen "Laamanni muistelee"-teoksesta (tarkempaa lähdeluetteloa en nyt kirjatsa löydä, v.2000 ilmeisesti ilmestynyt). Kirjaus koskee Meekonjärven kämppää, jossa olen saanut joskus piipahtaa. Kemppisestä taisin mainita aiemmin. Legendaarinen retkeilijä 60-luvulta ja kirjoittanut kirjoja, joita diiva isäni jätti perinnöksi ("Poropolku kutsuu" ja "Lumikuru").
Kullervon kirjaus koskee Urkkia. Kertoo, että Kekkosen Lapissa liikkuessa paremmat kämpät ja jotkut autiotuvatkin oli varalta lukittu. Meekonjärvelle Kullervo pääsi Urkin seurueen perästä iltapäivällä presidentin perässähiihtäjineen häivyttyä aamupäivällä. Kullervo oli porukkansa kanssa tutkinut vieraskirjaa:

" Sen saatoimme havaita kämpän vieraskirjasta, josta tavailimme perässähiihtäjien nimiä kymmenkunta, mutta myös seurueen kämpälle jättämistä `jätöksistä`: sikarintumppeja, joiden ´vatsavyössä´ komeili Urkin naamataulu, tyhjiä konjakkipulloja ynnä muuta rekvisiittaa, josta kävi helposti päätellä herrojen muona- ja juomavalikoimat.
Ja todellisena katseenvangitsijana kämpän edustalle hankeen heiteltynä tarkalleen ja yksin kappalein laskettuna 168 tyhjää keskiolutpulloa, Lapin Kultaa tietenkin."

@@@

Kuva: Helga, melontaressulta

Siirtelen vanhat kuvat ulkoiselle kovalevylle, koska aion tyhjennyttää tämän tietokoneen. Sen verran tahmeaksi on mennyt. Kuvat siirtyvät par´aikaa, hitaasti. Niitä tulee vähän vilkuiltua tässä välillä ja päätyvät sitten tälle sivulle maiskuteltavaksi. Fiiliksiä tulee näistäkin: kevätuulta, raikasta ilmaa ja laineiden liplattavaa sulosointua.

... että uskokaa pois: kesäksi se vielä tämäkin muuttuu aikanaan!

t. Helga