 |
| Kuva: Helgan arkisto / alaotsikko: anopin jäämistöstä tullutta roinaa |
Muun muassa niitä. Lisäksi kaikenlaista antiikkia: arkkuja, pöytiä, tuoleja, tauluja, vaaseja, lasipompuloita, kahvikuppeja, sokerikkoja, mattoja... joitakin mainitakseni. Rauha hänen sielulleen ja R.I.P. rakas anoppini.
Anoppi oli monella tapaa laaja-alainen ihminen. Hänen tarinansa kiinnostivat meikäläistä suunnattomasti. Suurin ongelma niiden kuuntelemisessa olivat lapsensa, joita jutut eivät tippaakaan kiinnostaneet. (Ehkä olivat kuulleet ne jo?) Anoppi-kullan päästessä tarinoinnissaan flow-tilaan ja korvani venyessä mielenkiinnosta soikeiksi otti joku lapsista aina puheenjohtajuuden käsiinsä heittäen ilmaan vaikkapa typerän, jutunkerronnan ja keskittymisen herpaannuttavan vitsin. Joskus paranoidioissani ajattelin, että tarinan pelättiin etenevän seikkaan, jonka sisarukset halusivat pitää "ulkopuolisilta" salassa. Ulkopuolinen ja erilainen olin alusta lähtien. Sittemmin olen itsekin oma-aloitteisesti ulkoistanut itseni, koska liitelen eri aallonpituuksilla.
Mutta lukija suonee anteeksi syrjähtämiseni ja pikaisen paluuni lasiastioihin. Jotain se keräilen nimittäin minäkin: silkkipapereita. Niihin voi kääriä lasiastioita, kun muuttaa. Ei tarvitse olla suurikaan Sherloc Holmes havaitessaan, etten edellisessä muutossa ole silkkipapereita pois heittänyt. Syykin on selvä: tiedettiin tämän talon jäävän tilapäiseksi tuttavuudeksi. Oli tuolloin saatava katto pään päälle, vaikka tiedettiin kuinka alue on kaavoitettu. Hyvin on torppa toiminut, mutta kaavoitukseen merkityt suunnitelmat etenevät. Niin etenee myös meidän matkamme seuraavaan kotiin. Tänään käymme katsastamassa jälleen yhtä pönttöä sopisiko pesäpuuksemme ja joku muu tulee puolestaan katsastamaan tätä pirttiä. Näin pyörii kansantalouden ratas. Ja pankissa hierotaan karvaisia käsiä ja hiotaan hyvinlakattuja kynsiä.
@@@
Mitä pitää tehdä, kun lähimmäisiin kuuluu pariskunta, joka seuraa toisten lihomisia ja laihtumisia?
Koska olen nyt hyvien kelien virvoittamana ollut erityisen liikkuvainen monenlaisen liikuntaharrastuksen puitteissa, on pariskunta tullut epävarmaksi painonkehitykseni suhteen. He viestittävät nähneensä minusta kuvan, jossa olin "selvästi laihtunut". Se huolestuttaa heitä. Eritoten heitä huolestuttaa se, onko mulla joku "treeni menossa". Mikä treeni? En ylipäätään "treenaa" mitään lajia, kun ei ole mitään tavoitettakaan. Kunhan liikuskelen omaksi ilokseni ja kun ei huvita tai väsyttää, lyön laakereilleni ja völläilen.
No, sen verran jäi tuo korvien väliin, että puntarille oli noustava. Ja kuten vaatteistani tiedänkin, niin paino oli tismalleen sama kuin apaut puoli vuotta sitten, jolloin viimeksi muistini mukaan olen punninnut itseni. En ylipäätään näe puntaroinnissa mitään mieltä, jos kamppeet ei ala roikkua tai vastaavasti muuttuvat makkarankuoriksi. Sitten vain vähentää syömisiään ja sillä hyvä. Väitän, että tavan ihmiselle se riittää, eikä puntarista tarvi stressata - ei etenkään näillä kymmenillä, jolloin nurkan takana koko ajan väijyy sapelimies odottaen vain tilaisuutta saada hieman repsahduttaa sepelvaltimokalkkia ja se on siinä. Siinäpä ne puntaristressaillut sitten oli, että aamen plottis vaan.
Eri asia ovat merkittävän ylipainoiset, joilla on jokin laihdutusohjelma menossa. Ymmärrän heitä ja tsempaan. Tämä pariskunta on kaikkea muuta: yltiöliikunnanharrastajia, jotka kantavat jatkuvaa murhetta yltiöterveellisen ruokavalionsa sisältämästä rasvasta ja kolesteroliarvoistaan. Joku diagnoosi kai tuollekin on olemassa.
Nämä kovat argumentit teille lausui
teidän Helga
