Kaksi on yksi, yksi on nolla

Kuva: Juutuupi, thumbsup piste com.
Kuva on muualta Norjasta, eikä liity tämän viikon surullisiin tapahtumiin.
(Väännös linkkiosoitteesta, jottei hakukone hakkeroidu sivulleni)

Kattelin sivusilmällä pitkin päivää juttua, joka on itsellekin tuttu.

Nimittäin riskinottoa tilanteessa, jossa ei ihan sataprosenttista takuuta ole turvallisuudesta. Meitähän on sellaisia, jotka ehdoin tahdoin hakeutuu näihin tilanteisiin. 
Lähetän syvimmän osanottoni omaisensa ja läheisensä Tamokdalenissa menettäneille. 
Jag deltar i sorgen. (hjärtat här) 
(Tähän perään piti tulla merkeillä kirjoitettu sydän, mutta tulikin jotakin html-kieltä, jota en saa pois.) (Sainpa ehkä sittenkin?)
@@@
Kuvia siivotessa on tullut myös takaumia omista hieman epästabiileista reissuista.
Tulee mieleen viime kesä, kun otsikon mukainen viisaus kävi konkreettisesti toteen ollessani yksin keskellä ei-mitään. Päätin piipahtaa erään tunturin laella, vaikka edessä oli monta sataa (600? en muista enää tarkkaan) metriä louhikkoa, siis rakkaa. Siinä oli ahnehtiessa koossa oikein retkeilijän perusvirheet. Eli että juotavaa on liian vähän ja kello on jo aika paljon huomioiden laskeutumiseen kuluva, siinä vaiheessa vielä täysin epäselvä aika-akkuna ja pimeän tulo.

Saatan siis hyvin ymmärtää näitä onnettomia Pohjanmaan rannikon poikia ja Ruotsin tyttöä, joilla ylöspäin nousu - ehkä huiputtaminenkin - kutkutti siinä määrin, että harkintakyky ja vaarantaju saattoi pettää. Ehkä yhdellä retkueen jäsenistä jokin piippari hälyttikin, koskapa kääntyi takaisin. Kaikista meistä ei ole siihen, ei minustakaan, mutta onni on ollut myötä tähän asti.
@@@

Kuva: itte

Kun nyt katselen ja vertailen Garminin gps-kapuloita ja syynään Tuupista viime kesänä ostamani Garmin InReach Explorer- satelliittipaikantimen tietoja, niin jenkkipojan esittelyvideossa lausuma viisaus "Two is one. And one is zero." kilahtaa tajuntaan kuin metrinen halko. Minullehan kävi juuri noin. Hukkasin Maanmittauslaitoksen kartat sisältävän Garmin Trex20s- kepsini louhikkoon. Jäljelle jäi tuo InReach. Ehkä jo selvitinkin täällä jutun ja sitä myöten toistan itseäni. Mutta oli kyllä onni myötä, kun InReach kyseli heti parikin kertaa jo hyvissä ajoin tunturia lähestyessä, että oletko varma, ettet halua, että tallennan kulkujälkesi.  Eihän se tiennyt missä maastossa kuljeskelen, kun ei osaa ajatella ;D, enkä osannu itsekään. Mutta sen verran havahduin asiaan, että painoin "hyväksy"-nappia. Härveli alkoi kaikessa hiljaisuudessa napata satelliitista 10 min välein kulkureittiäni. Ilman sitä olisin todennäköisesti tällä hetkellä pakkotyöleirillä jossain päin Siperiaa.*

Opetus: jos kruisailet itteksesi syvissä metsissä, osta tuo InReach. Sillä saa nappia painamalla helikopterin ilmaan, jos hätä tulee.

(*Lukenut liikaa Svetlana Aleksijevitsin Neuvostoihmisen loppua)
@@@

Norjan hallituksen sivuilla on ohjeita näihin lumivuörytilanteisiin ja muihin ongelmiin, joita liikkuessa voi kohdata. Riski lumivyöryonnettomuuteen on kuitenkin ihmisen elämässä influenssatappiota merkittävästi pienempi, mikä sekin käy Norjan hallituksen sivuilta ilmi. :) Siellä on siis x-akselilla kirjattuna todennäköisuus ja y-akseli kuvastaa tapahtuman seurausten vakavuutta.

Norjan hallituksen sivu luonnonolosuhteista

Kaikkinensa kamala tapaus. Ja kuten sanottu, niin inhimillistä ja etenkin nuorille aikuisille tyypillistä, sillä kolmkymppiset miehethän ne tuommoisissa olosuhteissa suksivat. Satun ihan tuntemaankin tälläisiä, vaan niin on heilläkin meno hilliintynyt sitä myöten kun on tullut perhettä ja ohimot lähteneet pakenemaan kuin avalanche. Tuleepa heti mieleen myös kolmen kouluikäisen äiti, joka lennätyttää itsensä sinne tänne Alpeille helikopterilla ja laskee sieltä suorassa kulmassa alas. Kuvia tietysti naamakirjaan videonpätkineen. Kypärään kun saa kamerankin, niin ei kun menoksi - ja maine kasvaa.

Siitä tulikin mieleeni, että hommasinhan se kypäräkameran minäkin pari vuotta sitten juuri ennen kuin sattui pieni hevoshaaveri. Koska sitä ei saanut kypärään kiinni muuta kuin tarraliimalla, niin asia jäi vaiheeseen. Talonmies sanoi sairaalan ensiavusta potilaspetiltä soittaessani, että harmi, ettet ehtinyt asennuttaa sitä kypäräkameraa. Sanoin, etten tohtinut, kun olisi kypärä mennyt piloille :)

Kuva: Helga
(Tällä reissulla mua vähän pelotti edellisenä päivänä, kun oli niin juukelinmoinen aallokko.)

Meillä on tälläinen huumorintaju keskenämme. Jossain määrin extreme-tyyppinen ja erikoinen, mutta hekotellaan näille moneen kertaan jälkikäteen kahden kesken. Ei näitä äkkinäinen ymmärtäisi, osa suuttuisikin ja kuka mitäkin alkaisi saarnata riippuen siitä, mikä rele niillä päässä kolahtaisi kakkosasentoon. Tavallisimmat reaktiot tässä:
1. Hyi mitä julkeutta! Vakavia tilanteita nämä on ja...pälä pälä pälä. (Tosikko tai kade)
2. Pyh, minä en ainakaan tuollaiseen tilanteeseen hakeutuisi. (Vertaa alati itseään muihin. Omahyväinen.)
3. Ja sitten on näitä: "Voi hitto, miten hauskasti hoksattu!" (Onneksi ympärilläni on pääasiassa näitä kolmoskohdan ihmisiä. Ja niitä loppuja osaan varoa: kerron vain sen, minkä arvelen sielunsa sietävän.)

(Kun niskaani tuli kuljettajalla lapasesta lähtenyt ajoneuvo ja ajoin osittain alta pois pitkälle hankeen ihan kokonaan onnistumatta, sanoi isäntä, kun soitin: "Hyvä, ettei saatu voileipäkakkua!" :D ) Ajettuani yhden auton katon kautta ympäri ja ylösalaisin pikkuruisella sivutiellä yhtenä joulukuun lopun päivänä ajatuksiini vaivuttuani, kömmin autonromusta tielle ja soitin isännälle, että tarttis kyytiä, auto meni mäsäksi. Tuli sinne nappaskengissä poimimaan kyytiin. Autossa oli Classic Radio päällä ja sieltä tulvehti h€lvetinmoisella äänellä jotakin räyhäävää pianokonserttoa tähtitaivaan somistamaan pakkasaamuun.  Autoon jäi virrat päälle, kun tuli kiire poistua pirssistä, josko syttyisi tuleen tai vastaavaa. Selällään olevan auton pitkät valot sojottivat kuin kierosilmäisellä hassuihin suuntiin.
@@@

Kas tälläisiä mietteitä loppiaisen lähestyessä aivosto tuottaa ja sotkee lukijani mielenrauhaa.
Mutta se ei pelaa Candy Crushia, joka pelkää. Iän karttuessa kyllä kuitenkin on jarrujalka alkanut yhä tiiviimmin polkea alustaa: tsot tsot. Näin lukijanikin voi rentoutua, ottaa hyvä asennon ja nauttia allaolevasta kuvasta, jonka olen ottanut meloessani viime kesänä jossain päin kaunista kotimaata.

Jos joku haluaa kuulla mielipiteeni gps-kapuloista, niin joku sana kuvan alla. (Jep jep, kartta ja kompassi kannattaa olla mukana, mutta gps:n kanssa jää merkittävästi enemmän aikaa katsella ympärilleen, jos sitä varten on paikalle hakeutunut.)

Iloitkaa joka päivästä!
Helga

Kuva: Helga

Garmin Trex-sarja (10,20,30,35 ainakin): pieni, näppärä, imee MML:n kartat, saa lisämuistia miniSD:llä, jähmeä, pikkunapilla kuvan siirtäminen (paitsi 35s, jossa kosketusnäyttö). Ainakaan 20s ei taivu Garminin Plug n´Play-appsiin, vaan jos vaikkapa harrastaa geokätköilyä tai muutoin pitää saada koordinaatit kapulaan, niin pitää raahata gpx-tiedostona tietskan kautta.
Ilman tätä ei kuitenkaan pärjää ainakaan meikäläinen pelkän skänän (akkukesto, kylmänsieto, vaurioherkkyys) kanssa mitenkään.

GarminInReach Explorer: huono saada koordinaatteija syötetyksi, mutta satelliitin kautta voi lähettää tekstiviestejä (kökkö näpyttää) ja valmiita viestikuittauksia (esim. "Kaikki ok"), tarkistaa sään. Siinä on jenkkien tekemä topografinen kartta, joka menettelee, vaikkei ole päivittänyt esim. niitä polkuja, mitkä MML:n kartassa on, koska siihen ei voi niitä imuroida, eikä siihen saa muistikorttia. Sopii kumminkin yllä kuvaamiini tilanteisiin ja on välttämätönkin olla mukana, jos liikkuu vaikeissa maastoissa ja varsinkin yksin kulkiessa.
Hintaeroa tällä on Trex-kapuloihin (n.150-250€ apaut) heti kaksinkertaisesti.