 |
| Kuva netistä (jos on jo ollut täällä, niin pahoittelen.) |
Tuolla otuksella on ruusukemainen suuaukko, josta se imuttaa pieneliöitä ravinnokseen. Suuaukko johtaa ruoansulatuskanavan yläosaan, joka häämöttää ohuenpuertavana putkena vaihtuakseen sitten kellertävänruskeaan suoleen, joka pistää ulos olion peräpäästä. Hauskat pikku jalatkin huiskivat peräaukon kahta puolen!
Tuo tyyppi on niin läpinäkyvä, ettei mikään synti pysy salassa sen sielussa. :D
@@@
Viikko on ollut täynnä tohinaa. Olen saanut tavata runsaasti ihmisiä, kuulla lukuisia ihmiskohtaloita ja stooreja erilaisista tilanteista, oireista ja taudinkäänteistä. Monenlaisia ajatelmia ja viisauksia on saanut ottaa vastaan. Mukana joukossa on ollut syvästi kehitysvammainen kahden hoitajansa kanssa, joitakin maahanmuuttajia tulkkeineen, useampi mielenterveyskuntoutuja ja runsaasti eri-ikäisiä "tavallisia tallaajia". Tämä ja huominen päivä vielä menee päivätöissä (onneksi ei yötyötä!).
Muualta tulleiden osalta on omia mietteitä.
Jotakin kotouttamisessa on pahasti pielessä, kun ihminen on asunut liki 15 vuotta Suomessa, mutta on vielä täysin tulkkipalveluiden ja tukitoimien varassa. Hän on lähtömaassaan ollut koulutustyhjiössä ja todettu kotikielellä tehdyissä tutkimuksissa heikkolahjaiseksi. Tähän kun lisätään lähtömaasta täysin poikkeava kulttuurimme, suomenkieli ja ainakin peruskoulun käyneelle (lukutaitoiselle) väestölle suunniteltu yhteiskuntamme, niin ei voi kuin huokaista.
Jo lähtökohtaisesti tilanne on se, ettei maahantulovaiheessa keski-ikään ehtinyt henkilö voi elinkaarensa aikana saavuttaa esimerkiksi työkykyisyyttä, vaikka terveydentilassaan ei olisi estettä. Mutta ei selviä myöskään itsenäisestä elämästä, vaan on ajautunut täysin tukipalveluiden varaan. Hoitaja käy kotona päivittäin jakamassa lääkkeet, taksi kuljettaa koska hän ei selviä julkisista kulkuvälineistä ja tulkki on kaikessa asioimisessa tilattava paikalle. Kauppareissut tapahtuvat henkilökohtaisen avustajan kanssa. Tämän tukipalvelusysteemin piirissä on sitten itsekin passivoitunut ja ryhtynyt ajattelemaan, ettei kannata ponnistella, kun homma pyörii näinkin.
Ei voi sanoa, että kotoutus olisi millään muotoa onnistunut.
Maahanmuuttajien joukko on hyvin kirjava muun muassa koulutustaustalta. Aika paljon kuitenkin törmää siihen, että heidän kanssaan esim. sairaalassa toimitaan jossain määrin eri tavalla kuin kantaväestön kanssa. Voi olla suuria, ylitsepääsemättömiäkin kielellisiä ja tiedollisia esteitä esim. asioiden selittämisessä. Monet tulkit ovat todella hyviä (vaikken tietysti tiedäkään, miten he puheeni kääntävät :D ) siinä, että osaavat olla neutraaleja, asiallisia ja tukena henkilökunnalle.
Jonkun verran on toki toisenlaisiakin kokemuksia (muun muassa eiliseltä), kun potilas, potilaan perhe ja tulkki ovat porukalla kiihdyksissään. Näillä ihmisillä voi olla toisenlainen käsitys sairauksista ja sairastamisesta, koska heillä ei ole samalla tavalla tietoa eri sairauksista kuin kantaväestöllä. Voi vallita pahojakin väärinkäsityksiä siitä, mikä paha henki on elimistöön pesiytynyt. Niitä on todella vaikea ryhtyä koulun biologian kirjan avulla aasta ööhön selittämään, kun jo pelkät perustiedot ihmisen elimistöstä puuttuvat. Hoitojaksot voivat pitkittyä pelkästään siksi, ettei potilas kerta kaikkiaan suostu lähtemään kotiin tai kotiväki ei taivu kotiutukseen. Suomalaissyntyisten kanssa on useimmiten juuri toisinpäin.
Täytyy kyllä sanoa, että itänaapurin maan kansalaistenkin kanssa on toisinaan melko haastavaa. Eipä ole kauaakaan, kun kollega kertoi potilaan omaisen vaatineen, että tohtorin olisi pikimmiten opeteltava heidän äidinkielensä, kun potilassuhteesta tulee pitempiaikainen.
Mutta koska pelkäämme yleisesti ottaa tähän kysymykseen kantaa ja monet laittavat apinoiden tavoin kädet silmille, korville ja etenkin suulle, niin totean minäkin, että tilanteita on monenlaisia - äärestä laitaan - ja toisten muualta tulleiden kanssa asiat rullaavat hyvin. Näitäkin kokemuksia on. Toisaalta myös muistuu mieleen kyllä joitakin ongelmatilanteita myös erään suomalaissyntyisen vähemmistön kanssa ja aivan kantaväestönkin kanssa. Haasteet ovat kuitenkin heidän kanssaan toisenlaisia, kun suurin piirtein tietää, mitä he tietävät - ja he suurin piirtein käsittävät suomalaisen tohtorin ammattikuvan.
@@@
@@@
Viikko on ollut täynnä tohinaa. Olen saanut tavata runsaasti ihmisiä, kuulla lukuisia ihmiskohtaloita ja stooreja erilaisista tilanteista, oireista ja taudinkäänteistä. Monenlaisia ajatelmia ja viisauksia on saanut ottaa vastaan. Mukana joukossa on ollut syvästi kehitysvammainen kahden hoitajansa kanssa, joitakin maahanmuuttajia tulkkeineen, useampi mielenterveyskuntoutuja ja runsaasti eri-ikäisiä "tavallisia tallaajia". Tämä ja huominen päivä vielä menee päivätöissä (onneksi ei yötyötä!).
Muualta tulleiden osalta on omia mietteitä.
Jotakin kotouttamisessa on pahasti pielessä, kun ihminen on asunut liki 15 vuotta Suomessa, mutta on vielä täysin tulkkipalveluiden ja tukitoimien varassa. Hän on lähtömaassaan ollut koulutustyhjiössä ja todettu kotikielellä tehdyissä tutkimuksissa heikkolahjaiseksi. Tähän kun lisätään lähtömaasta täysin poikkeava kulttuurimme, suomenkieli ja ainakin peruskoulun käyneelle (lukutaitoiselle) väestölle suunniteltu yhteiskuntamme, niin ei voi kuin huokaista.
Jo lähtökohtaisesti tilanne on se, ettei maahantulovaiheessa keski-ikään ehtinyt henkilö voi elinkaarensa aikana saavuttaa esimerkiksi työkykyisyyttä, vaikka terveydentilassaan ei olisi estettä. Mutta ei selviä myöskään itsenäisestä elämästä, vaan on ajautunut täysin tukipalveluiden varaan. Hoitaja käy kotona päivittäin jakamassa lääkkeet, taksi kuljettaa koska hän ei selviä julkisista kulkuvälineistä ja tulkki on kaikessa asioimisessa tilattava paikalle. Kauppareissut tapahtuvat henkilökohtaisen avustajan kanssa. Tämän tukipalvelusysteemin piirissä on sitten itsekin passivoitunut ja ryhtynyt ajattelemaan, ettei kannata ponnistella, kun homma pyörii näinkin.
Ei voi sanoa, että kotoutus olisi millään muotoa onnistunut.
Maahanmuuttajien joukko on hyvin kirjava muun muassa koulutustaustalta. Aika paljon kuitenkin törmää siihen, että heidän kanssaan esim. sairaalassa toimitaan jossain määrin eri tavalla kuin kantaväestön kanssa. Voi olla suuria, ylitsepääsemättömiäkin kielellisiä ja tiedollisia esteitä esim. asioiden selittämisessä. Monet tulkit ovat todella hyviä (vaikken tietysti tiedäkään, miten he puheeni kääntävät :D ) siinä, että osaavat olla neutraaleja, asiallisia ja tukena henkilökunnalle.
Jonkun verran on toki toisenlaisiakin kokemuksia (muun muassa eiliseltä), kun potilas, potilaan perhe ja tulkki ovat porukalla kiihdyksissään. Näillä ihmisillä voi olla toisenlainen käsitys sairauksista ja sairastamisesta, koska heillä ei ole samalla tavalla tietoa eri sairauksista kuin kantaväestöllä. Voi vallita pahojakin väärinkäsityksiä siitä, mikä paha henki on elimistöön pesiytynyt. Niitä on todella vaikea ryhtyä koulun biologian kirjan avulla aasta ööhön selittämään, kun jo pelkät perustiedot ihmisen elimistöstä puuttuvat. Hoitojaksot voivat pitkittyä pelkästään siksi, ettei potilas kerta kaikkiaan suostu lähtemään kotiin tai kotiväki ei taivu kotiutukseen. Suomalaissyntyisten kanssa on useimmiten juuri toisinpäin.
Täytyy kyllä sanoa, että itänaapurin maan kansalaistenkin kanssa on toisinaan melko haastavaa. Eipä ole kauaakaan, kun kollega kertoi potilaan omaisen vaatineen, että tohtorin olisi pikimmiten opeteltava heidän äidinkielensä, kun potilassuhteesta tulee pitempiaikainen.
Mutta koska pelkäämme yleisesti ottaa tähän kysymykseen kantaa ja monet laittavat apinoiden tavoin kädet silmille, korville ja etenkin suulle, niin totean minäkin, että tilanteita on monenlaisia - äärestä laitaan - ja toisten muualta tulleiden kanssa asiat rullaavat hyvin. Näitäkin kokemuksia on. Toisaalta myös muistuu mieleen kyllä joitakin ongelmatilanteita myös erään suomalaissyntyisen vähemmistön kanssa ja aivan kantaväestönkin kanssa. Haasteet ovat kuitenkin heidän kanssaan toisenlaisia, kun suurin piirtein tietää, mitä he tietävät - ja he suurin piirtein käsittävät suomalaisen tohtorin ammattikuvan.
@@@
Viikko on sisältänyt myös ratsastusta. Aloitin ratsastuskurssin verestääkseni ikivanhoja hevosnaistaitojani ja kas vain: vielä ymmärtää hepo samaa kieltä kuin 45 vuotta sitten - ja vähän sen jälkeenkin. Osasi peruuttaa ja kulkea eteenpäin, mennä voltille ja pysähtyä. Siitä on hyvä aloittaa. Pilttuussa hänen kanssaan asioidessa kyllä tuntee oman pienuutensa ja vähän on sellainen fiilis, että mille seinälle tästä kapuaa, jos kaveri päättää vaikkapa lytätä hentoisen ruhoni seinää vasten. Mutta pelko pois ja järki käteen.
(Täytyy myöntää, että ammattini parissa on tullut nähtyä ja kuultua joitakuita tapausselostuksia hevosurheilijoiden kohtaloista, jotka pyrkivät pulpahtelemaan pintaan hevoshommissa.)
Tulipa pitkä teksti. Antenni vaan,
terveisin Helga
