Tuossa elämänvaiheessa, siis kun lapset olivat 5- ja 7- vuotiaita, maailma tuntui valmistuneen ja asiat tuntuivat olevan hyvässä hallinnassa. Synnytykset oli hoidettu, imetykset oli läpäisty ansiokkaasti, neuvolan rokoteohjelma ohimennyttä elämää ja paras eskari valittu lapsen käydä.
Nyt voi ryhtyä parantamaan maailmaa.
Katsokaas, nythän on niin, että eroavat pariskunnat ovat hyvin epäonnistuneita ihmisiä. Sitä ollaan niin vapaudenkaipuisia, nähdään vihreämmät ruohot naapurin puolella ja sitärataa. Ja aatelkaa nyt niitä lapsia poloisiakin: kamalaa! Aikuisilla vaan mielessä, että lihaa läjään, mitään rotia ei ole ja kepeästi vain pölähdetään kukasta kukkaan. (Sisältää yksityiskohtaisia tarinoita konkreettisista tapahtumista yksityiskohtineen.)
Tuijotan hedelmäsalaattia edessäni.
Vaikka itse en ole kertaakaan eronnut aviomiehestäni - sama turvallinen kehäraakki kiertää pyyhe olallaan ympärilläni kannustamassa kun tanssin nyrkkeilykehässä - niin jotenkin tässä täti-ihmisenä tuntuu, että tilanteet saattavat olla monimutkaisempia kuin vekkihameessa saattaa tuntua.
Saatan olla väärässä (vaikka se aina on epätodennäköistä, heh).
Eikö nuo naiset voisi edes hetkeksi tunkea kroissanttia äänitorviinsa tai vetää henkeä ja katsella kaunista aamua.
Mutta ei. Hädin tuskin ehtivät sanoa sanaa loppuun, kun jo uutta tunkee suuttimesta.
- No, sivistys on sietokykyä (jeesusteippi jäi kotiin).
@@@
Maltanpa kertoa kokeilleeni eräällä toisella paikkakunnalla olevaa hevostallia. Siellä oli 12-vuotias, kaunis vaaleanläntikäs virolaishevonen, Suomessa kasvatettu hyväksi ratsuksi (ja varmaan lähtöjään jo Virossakin). Se katseli lempein silmin, otti selkäänsä kantaakseen eukonruhoani kuuliaisesti ja hyvässä yhteisymmärryksessä. Tuntia piti aiemmasta tuntematon nuori nainen, joka kehui kovasti ja kannusti. Piti minua hyvänä ja oppivaisena oppilaana, loistavaaa kiitos paljon! Tunti oli myöhään illalla ja saapastelin muina naisina niissä kamppeissa hotelliin kuin lännennainen konsanaan. Saluunanovet vain läiskivät perässäni hetken aikaa :)
@@@
Ei kai se auta: siirryn työtoimiini.
Kiitos aamukahviseurasta sinulle, lukijani!
Vähän helpotti puuronsyönnin ohessa, kun sain tupattaa sinulle ja kykenin siten paremmin sietämään tuota tauotonta, kovaäänistä moottoriturpailua, joka ei osoita mitään laantumista, päinvastoin (nyt ollaan naistutkimuksen kautta menty lasten vaatevalintoihin).
Hauskaa päivänjatkoa!
Helga
