Puhelintuttuja-sarja: soitto äidille

huffingtonpost.com

Revin takkia päälle toisella kädellä ja kahmin toisella kädellä työpöydältäni tavaroita laukkuun lähteäkseni töistä kotiin. Autolle kävellessä päätän soittaa äidilleni, sillä olen törkeästi laiminlyönyt hänet viime viikkoina. (Kuukauden ajan on minulla koiran yksinhuoltajana kovasti kiirus ja ollaan vasta alkumetreillä menossa.)

@@@

Autoon päästessä lätkäisen sinihampaan päälle ja painan äidin numeron. Puhelin soi pitkään kuten tavallista. Tiedän hänen nyt etsivän oikeaa luuria eri kohteista huushollissaan, jota hän ei suurin surminkaan anna siivota eikä siivouttaa. ("Te luulette, etten minä...." Mutta ethän sinä..., mutten sitä sano vaan jynssään sen sijaan salaa wc-käynnin yhteydessä vessapaperilla käsihanojen taustoja ja pinttynyttä lavuaaria. Räpsyvää kylpyhuoneen lamppua hän EI anna vaihtaa. "Te ette ole eläneet pula-aikoja!")

@@@

Lopulta äitimuori vastaa. Oli ollut päiväunilla ja vastaillut ensin lankapuhelimen luuriin, jonka jälkeen kännykän etsintään kului vielä joku tovi.

Äiti alkaa tapansa mukaisesti kertoilla. Lapsenlapsi oli käynyt kahvilla. (Hyvä! Saan utsittua tietoja!)

-"Miltä se näytti, oliko siistit vaatteet, oliko masentunut, oliko pukenut tarpeeksi, oliko asiallinen, oliko yhtään huumorituulella, oliko ....?" Äidiltä voi aina hieman utsia lapsensa tilannetta. Onneksi muorin silmä on vielä tarkka. 

-"Siistinä oli kuten aina ja hyväkäytöksinen - kuten aina! Oli leikannut tukkansa ihan lyhyeksi ja oli hauskan näköinen." 

(Hyvä! Helpotuksen huokaus sen kakaran puolesta!)

 

Äiti jatkaa jutusteluaan. On liittynyt Sotaorpojen yhdistykseen ja saa itselleen siitä kertomastaan tiedosta lisää kierroksia. Pääsee vauhtiin. On nousukiidossa kuin Finnairin uusi konetyyppi.  Rupattaa tutuista rouvista, joita Sotaorvoissa on tavannut. Siitä, jolla on se-ja-se mies, se-ja-se lapsi, joka oli töissä siellä ja siellä, siis se jolla on yhteyksiä sinne ja sinne ja joka myöskin työskentelee siellä ja siellä, jossa myös sen ja sen puoliso on silloin ja silloin työskennellyt. "Muistatko?! Siis sen, joka oli silloin ja silloin siellä ja siellä? Etkös sinäkin hänet tavannut?"

@@@

Kurvaan kotipihaan, sammutan auton sinihampaan ja siirrän puhelimen korvalliselle haroen samalla laukkua toiseen käteen. Puhelin korvan ja olkapään välissä tuheroin auton lukkoon, kaivan kotiavaimen ja aukaisen oven. Koira hyppää oviaukosta vastaan koko ruhonsa voimalla, nuolee ja tervehtii riemuissaan. Äiti korvassa jatkaa jutustelua, johon vastaan aika ajoin "A-haa!" ja "No niinhän se on!" Koira riekkuu ympärillä, koska ennakoi ruokakupin täyttyvän tuloni myötä. Köytän sen kuitenkin puhelin korvan ja olkapään välissä taluttimeen ja palaan takaisin ulos.

Äiti jatkaa jutusteluaan: "Olikos se sinun aikana silloin meidän talossa se..."

@@@

Kuljen tienviertä ja taiteilen koiranremmin ja puhelimen kanssa, jotta saan toisen käden välillä taskuun. Sillä näppejä palelee (käsineet jäivät autonpenkille). Äiti jatkaa jutusteluaan: Tertulle (kansakoulun luokkakaveri) tuodaan ruoka kotiin, ajattele! Puhekin sillä on mennyt niin huonoksi, ettei selvää saa. "Ja se Hannele, se serkun pojan tytär (pikkuserkkuni), sehän on töissä siellä...mikäs se nyt onkaan? Asuikos se sinun aikana...?"

Koira kiskoo hihnassa. Taiteilen puhelimen ja jäätyvien näppien kanssa. Takaa tulee pyöräilijä, jonka edestä yritän sompailla koiran pois puhelin korvan ja olkapäään välissä. (Vaihdan välillä olkapäätä.)

@@@

Taistelua koiran ja luurin kanssa. Äiti pääsee tornionjokilaakson ajoista tuttuun mieheen, jolle oli kertonut kuulumisistani. "Mikäs se sinun titteli nyt olikaan? Sanoin sille Martille, että olet....Mutta oletkos sinä sittenkään?"

Kuljen koiran valitsemaa kiemuraista reittiä luuri korvalla näppejäni kärvistellen. On vain kaksi kättä (ja onneksi kaksi korvaa) ja bläkkändekker. Puhelin seilaa olkapäältä toiselle.

Päädyn lopulta takaisin kotiovelle. Äiti jatkaa jutteluaan: nykyisin on niin hyviä pakasteruokia! Koira on samaa mieltä ja resuaa eteisessä ympärilläni, sillä ruokakuppi kellottaa edelleen tyhjillään.

Taisteluun uupuneena kiitän äitiä juttuseurasta, sillä nyt on aika lopetella, että koira saa ruokansa. Äiti ymmärtää, vaikka juttu jääkin vielä vähän vaiheeseen.

@@@

newoldage.blogs.nytimes.com

Loppunäytös:

Koiran hyökätessä hanakasti kupilleen, löydän itseni takapihalta pesemästä törkyisen autoni peräpäätä tiskirievulla. Niin kutsuttua sijaistoimintaa.

Pakasteruoka on mikrossa sulamassa.

Hauskaa omaisista huolehtimisen aikaa myös teille, raakkaat lukijat.

Oikein silmät kiiluen odotan, että aika kuluisi nopeasti ja tulisin vanhaksi. Ja rakas tyttäreni soittaisi.

t. Helga,

joka nousee nyt hevosen selkään