Hän luirahtaa viereen kuin väärä luulo kahvihuoneessa, ruokasalissa, kanttiinin jonossa, postilokerohuoneessa. "Ai hei! Noooo, mikäs sulle nyt tuli?" Pää vetäytyy takakenoon ja paljastaa keinotekoisen, vahingoniloisen hymyn. "Otit nokkiis vai? Ei pitäis, noin pienestä, ha ha ha!"
Hän on vielä nuori, nelikymppinen perheenisä, jonka urakiito on hiipumassa mutta korvien välissä on vielä kovasti nostetta. Taktisesti hän jostakin syystä pyrkii ruokailemaan firman johdon kanssa samassa ruokapöydässä, kiiruhtaa käytävää pitkin osaston esimiehen vanavedessä ja pelaa kultapoikien jalkapallojoukkueessa. Liikuntaihmisiä, vai? Ei suinkaan: hän pelaa siellä paikkaa itselleen.
Koska en hänestä tuossa tilanteessa eroonkaan päässyt, sain häneltä seuraavat tiedot lämpimikseni:
- tilalleni otettavan henkilön rekrytoinnissa ei tule olemaan ongelmia (Katson häntä hieman pitkään tietäessäni tositilanteen ja saan hänen lisäämään: "No, ainakin vuodessa parissa joku saadaan.")
- seuraava työpaikkani on mittapuunsa mukaan nykyistä mitättömämpi ("Siellähän on väestöpohjakin pienempi!" Totean, etten ole tarkistanut tätä puolta, kun menen sinne vain töihin.)
- asuntomme tuskin tulee menemään kaupaksi
- jälkeeni jättämässä työpaikassa on tosi pätevää porukkaa ja hyvä henki (...ja sen kun paranee kun lähden, ajattelen)
- jokainen on vapaa lähtemään
Lisäksi hän tivasi minulta tulevaa titteliäni (en kertonut) ja yritti kautta rantain saada selville mikä tulisi palkkatasoni olemaan "noin suurin piirtein".
@@@
Missä tämmöisiä nuorehkoja urosapinoita oikein tehdään?
kysyy pöyristynyt täti-ikäryhmän ihminen
Helga
Ps. vastaus otsikon kysymykseen on tämä: eläin ei kykene pahansuopuuteen lajitoveriaan kohtaan.
