Valoja pimeydessä

(Kuva: Ursa)

Iltalenkillä koiran kanssa pysähdyin umpipimeään ihailemaan kaunista tähtitaivasta otsalamppu sammuksissa. Seulaset! Skorpioniko? Pohjantähti? Mars? Jupiter? Saturnus? Neptunus? Pluto? 

(Luin viime vuonna muistaakseni Naturesta jonkun välikevennys-tyyppisen jutun, jossa jenkkilässä ihmiset olivat soitelleet hätäkeskukseen katuvalojen pimennyttyä jonkun häiriön vuoksi. Eivät olleet siitä peloissaan vaan siitä, että havaitsivat  taivaalla outoja valoja. Ne olivat tähtiä. Suurkaupungin valomeressä niitä ei tavallisessa valaistuksessa voi havaita. Osalle tuon suurkaupungin, nimeä en muista, kasvateista tähdet olivat uusi tuttavuus, pelottava!)

Katsahdin pimeydestäni ylärinteeseen kohti turvallista kotoani. Siellä se loisti yläilmoissa, kuin....huaccch! Näkymä assosioitui oitis näkemääni filmiin. (Kauhuelokuvat eivät ole sieluni laji. Muistan ikuisesti Louvren kummituksenkin laskeutumassa portaita kauhusarjassa, jota lapsena sain katsoa.)
Olinko jo näkevinäni, kuinka herra Bates, vai-mikä-se-murhamies-nyt-olikaan, liikahteli olohuoneessani ja äetmuori heilahti kiikkustuolissa?

Kauhut eivät loppuneet tähän. Joku hiippaili pimeässä metsässä postitiotani kohden otsalampun taakse piiloutuneena.

Pakenin kotiini ja sassiin, sammutin valot ja jäin kauhutaloni nurkkaikkunaan (Bates ei ollut kotona) piiloutuneena tutkailemaan, kuka rannassa liikkuu. Otsalampun valo heilahteli edeten kohti laituria. Pysähtyi sitten paikoilleen monitoroimaan aluetta, jossa tiesin olevan veneen. Valo pyöri hyvän aikaa paikallaan ja lähti sitten kiipeämään rinteen toista polkua.

Se oli työkaverini, joka kävi katsastamassa veneensä maillenostosuunnitelmissa.

Konkluusio: elämme mielenkiintoisia aikoja.