sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Esittelen perässähiihtäjiäni: Vanha Tumma

Pere Lachaisen hautuumaalta (Pariisissa).
Tuo kauneus oli emalista tehty.
Tapasin hänet ensimmäistä kertaa joskus 70-luvun loppupuolella kun hän oli samassa tehohoitohuoneessa, jossa saattelin elämänrajan tuolle puolelle lipuvaa omaistani.  Oli liikkeellä samoilla asioilla, muttei tervehtinyt. Ehkäpä olin tuolloin liian nuori tyttö, kuoleman suhteen kokematon ja ensimmäistä kertaa niiden asioiden kanssa tekemisissä.

Meni vuosia, kunnes jouduimme taas vastakkain. Tunnistin hänet heti. Siinä hän seisoi kylmän rauhallisena, järkähtämättömän tyynenä ja kuolemanhiljaisena. Noina hetkinä minulla oli aina kädet täynnä tohinaa, enkä koskaan ehtinyt pysähtyä hänen luokseen sanaa vaihtamaan, vaikka hänet siinä havaitsinkin. Tuskinpa siitä olisi ollut hyötyäkään. Senkin jälkeen nyökkäsimme vain nopeasti toisillemme jatkaen kumpikin omaa tehtäväämme. Noihin aikoihin hän oli liiankin usein läsnä ja mietin, eikö tosiaan voisi edes joskus levähtää kuten minäkin.

Sittemmin olen tavannut hänet usein, eikä läsnäolonsa enää saa minua hämmentymään. Toisinaan, kuten tänään, katsomme toisiamme silmästä silmään ja tervehdimme pään nyökäytyksellä. Olen ottanut tavakseni katsoa häntä aina suoraan kohti osoittaen sillä tavoin toisaalta kunnioitusta toisaalta suoruutta: reilu peli molemmin puolin, eikö niin? Sinä tai minä, kuinka kulloinkin katsotaan ja kumpi kulloinkin vetää pidemmän korren (yleensä hän kuitenkin lopulta).



Toisinaan läsnäolonsa tekee oloni kiusaantuneeksi. Silloin tunnen erityisen herkästi, kuinka ilmavirta käy lähelläni hänen saapuessaan. Joskus taasen melko yllättäenkin ja ennalta odottamatta havaitsen takinliepeensä heilahduksen nurkan taakse tai alati mukanaan kuljettamansa työkalun komeron vieressä. Joskus hän jopa jättää sen hetkeksi siihen nojalleen -mitä häpeämätöntä huolimattomuutta! Ylenkatsooko, aliarvioiko!?

Hauta arabimaassa. Kuvanoton jälkeen luokseni kiiruhti mies, joka informoi, ettei kuvanotto ole sallittua.
Ihmettelin sitä hänelle, sillä alueen läpi ajettiin mm. mopoilla ja polkupyörillä arkista metakkaa pitäen.
Selvisi, että neuvonantajani olikin mattokauppias, joka oli nähnyt minussa tilaisuutensa. Kohtaamisemme päättyi äänekkääseen kaplakkaan ilmoittaessani jämäkästi n. 6 kertaa, etten ole minkäänlaisissa matonostoaikeissa.

Tänään hän kulki taas perässäni. Tunsin sen selvästi. Hoiteli töitään kuten minäkin seuraten minua pienen matkan päässä takinliepeet maata viistäen, työkalu olkapäähän nojaten. Olimmehan taas kaksin ratkaisemassa samaa vanhaa kysymystä - napit vastakkain. 
Aptikoin tilannetta, lähetin neuvonpyynnön pilvipalvelun tuolle puolelle, mietin ja harkitsin. Ja arvasin: mitään ei ole tehtävissä, vaan menetin pelin ja hän ehti ensin. 



Enpä kuitenkaan anna sen lannistaa. Jatkamme yhteistyötä kumpikin omaa leiviskäämme kantaen. Helpolla emme kumpikaan toistamme päästä. Ei nyt, eikä jatkossa. Mutta yhdessä asiassa hän tulee minut voittamaan ja se on jo etukäteen ajatellen epäreilua. Hän on neuvotteluosapuoli myös silloin, kun omaa tilannettani ratkaistaan. Lopullinen voittajani joka tapauksessa.



"Elämä on huvittava tapaus, joka sattui minulle matkallani hautaan."                                                                                   Quentin Crisp




Iloa elämään,

Helga





2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Rehellistä suoraa puhetta vaikeasta aiheesta. Ollapa yhtä suoraselkäinen ja "sinut" Viikatemiehen kanssa. Jokainenhan joskus toivoo sen tulevan nopeammin elämän vaikealla hetkellä, mutta itse tilanteessa varmasti tekee mieli juosta karkuun. Ellei sitten ole niin kipujen (henkisten, fyysisten) rampauttama, että Viikatemiehen tervehdys tulee vapautuksena, kuten termi kuuluu. Olen katsonut vieressä isäni kuolemaa, ja hänelle se tuli helpotuksena pitkän syövän jälkeen.

Terv. Maarikka

Helga von Köchel-Verzeichnis kirjoitti...

Hei Maarikka,
olen myös katsonut läheisen kuolemaa sivusta. Prosessi kesti parisen kuukautta, omaiseni oli koko sen ajan tajuttomana eikä hänellä ollut kärsimyksiä. Se helpotti meitä lähimmäisiä. Siitä huolimatta kokemus oli minulle nuorena ihmisenä kovin raskas, mutta kaikessa on hyvät puolensa kuten tässäkin: se oli erittäin opettavainen. Myös myöhemmän ammattini kannalta se on ollut arvokas omaisuus, niin kummalta kuin tälläinen ilmaus kuulostaakin.

Silloin (ja usein työssäni) näen Viikatemiehen olevan pelastus ja helpotus, väsyneen vapauttaja. Saattaa olla, että tuolla tapahtumalla on ollut merkityksensä siihen seikkaan, että vaikka kuolema kauhistuttaakin omakohtaisesti ajateltuna aina hetkellisesti (yhä enemmän kun ikää tulee), suhtaudun Viikatemieheen rauhallisesti ja luottavaisesti.

Tapasin tänään henkilön, jolla ei ole kovin kauaa elinpäiviä enää. Ei sitä itse varmaan vielä tiedosta, enkä ryhtynyt sitä hänelle rautalangasta vääntämään. Lisäksi olin vain pikatuttavuus hänelle. Mutta edellä mainittu, kohtaloonsa liittyvä tieto sisälläni katsoin häntä suoraan silmiin iloisena ja hengessäni kannustaen. Aina voi nauttia hetkestä, tässä ja nyt! Huominen on oma murheensa, se tulee sitten kun tulee.

t. Helga