Joutsenlaulua sairaalan käytävällä

Lueskelen tässä Duodecim-lehteä (ks. lähdetiedot alla). Professori Tiina Saarto Helsingin yliopistosta kirjoittaa siinä eutanasiasta. Kursiivilla eli vinoon laitettu teksti on Tiinan tekstiä. Loput tekstit tulevat kieroutuneesta helganpäästä. - Enjoy!-

Asiat on usein huomattavasti monimutkaisempia kuin puusta katsottuna näyttää.

@@@

Eduskunnalle on luovutettu kansalaisaloite eutanasian laillistamiseksi ja ilmapiiri on muuttunut sallivammaksi sen suhteen, että ihmisellä on oikeus päättää, koska haluaa kuolla. Suomen lääkäriliitto, Euroopan Palliatiivisen hoidon yhdistys ja WHO suhtautuvat eutanasiaan kielteisesti.

Kysymyksiä? Helga, olepa hyvä:

”Kuka käytännössä hoitaa likaisen työn eli tappaa potilaan, kun minä en halua tappaa ketään? Sekö, joka abortoi sikiöt? Voinko saada potkut, jos ei hoida minulle määrättyä tappamista?”

Vallitsee epäselvyys siitä, mitä eutanasia tarkoittaa. Entä mikä on nykylainsäädännön mukaan laillista tälläkin hetkellä. Eutanasialla tarkoitetaan potilaan aktiivista surmaamista hänen toistetuista ja vapaaehtoisista pyynnöistään. Kyseessä on aina aktiivinen toimenpide.

 Kysymyksiä? Helga, olepa hyvä:

”Tapetaanko itsemurhaa yrittävät, mutta siinä epäonnistuvat, kun vapaaehtoinen yrittäminen ei onnistunut omin käsin?”

Lisäkysymys:

”Millä aineella tapan? Kalautanko, kuristanko vai seisonko happiletkun päällä? Annako suoneen myrkkyä?”

 @@@

Nykylainsäädännön mukaan potilaalla on oikeus pidättäytyä mistä tahansa hoidosta ja toisaalta lääkärillä on velvollisuus pidättäytyä tarpeettomista ja haitallisista hoidoista osana hyvää hoitokäytäntöä (ja kustannuksia, Helgan huomautus) ja siten välttää elämän loppuvaiheen tarpeetonta pitkittämistä.

Kysymyksiä? Helga, olepa hyvä:

”Talouspäälliköllä voi olla vaateita, kun kustannukset karkaavat ja ikäloppuja, monisairaita sen kun tutkitaan ja hoidetaan. Jos ovat dementtejä, mutta osaavat pyytää eutanasiaa, kalautetaanko säästösyistä ja minkä kuntoisina? Päättääkö kunnanhallitus rajanvedosta vai terveyskeskuksessako lyödään ristinmerkkiä papereihin?”

 @@@

Kansalaisaloitteessa eutanasian kriteereiksi esitetään parantumaton, kuolemaanjohtava sairaus, lyhyt elinajanodote ja sietämätön kärsimys, jota ei muulla keinoin kyetä lievittämään. Lisäksi pyyntö tulee olla tehty vapaaehtoisesti ja täydessä ymmärryksessä.

Kysymyksiä? Helga, olepa hyvä:

”Onko varakkaassa suomalaisessa yhteiskunnassa eläneellä korkeampi inhimillinen oikeus eutanasiaan kuin niillä miljoonilla, jotka kituvat köyhissä maissa sairauksissa, jotka meillä kyettäisi parantamaan? Vai tulisko heidät surmata sen vuoksi, ettei sepsikseen ole käytössä antibioottia heidän viidakkosairaalassaan ja kuolema tulee joka tapauksessa hoidon puuttuessa?"

On epäselvää, mikä on riittävän lyhyt elinaikaodote oikeuttamaan kuoleman tuottaminen ja miten se arvioidaan.

Kysymyksiä? Helga, olepa hyvä:

”Jos lääkäri ei osaa riittävän lyhyttä elinaikaodotetta määrittää (kuten en osaisi monessakaan tapauksessa ja ihmeitä sattuu, nähty on), niin saavatko omaiset sanoa painavan sanansa, jos lähtökuopissa oleva mummu ei enää höperehdinnältään tai syöpätautinen kovilta kipulääkityksiltään kykene kantaa ottamaan? Tuleeko odotettavissa olevien perintöjen määrä selvittää, ennen kuin omaisia kuullaan?”

@@@

Lakialoitteen mukaan myös psyykkinen kärsimys voisi olla peruste eutanasialle.

”Tapanko potilaan, jos hän pyytää sitä siksi, että kokee elämänsä merkityksettömäksi, josta johtuen kokee inhimillisen kärsimyksensä sietämättömäksi? Kauanko potilasta tulisi seurata ennen eutanasian toteuttamista, kun Belgiassa joka kolmas psykiatrisesta häiriöstä kärsivä perui eutanasiahakemuksensa.”

”Tapanko mummun, jos hän kokee olevansa sietämätön taakka omaisilleen?”

 @@@

Eutanasian laillistamisessa on kyse perustavaa laatua olevasta kysymyksestä voidaanko ihminen surmata yhteiskunnallisella päätöksellä. Sen jälkeen keskustelua käydään vain rajoista kenelle eutanasia voidaan sallia.

Kysymyksiä? Helga, olepa hyvä:

”Odotan eduskunnalta tapporajaohjeita lainsäädännön kautta. Myrkkyruisku kädessä soittelen sitten epätoivoisena eduskuntaan kaikille kansanedustajille ja kysyn: peukalo ylös vai peukalo alas?”

Lähde: Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim 10/2018, ilmestyi 18.5.2018

@@@

Tämmöistä tämä on, elämä. Mikään ei ole niin selvää kuin luulisi.

terveisin Helga

Kuolemasta.... ja elämästä

Pyhäinpäivä tulossa. Tämän hautausmaalta kuvan muodossa
varastamani enkelin olen kai aiemminkin laittanut tänne.

Kuuntelin tänään toisella korvalla Kultakuume-ohjelmaa. Siinä puhuttiin kuolemasta. Kuuntelen sitä nyt vielä tässä sivussa.

"Kuoleman rituaalit ja musiikki auttavat elämään. Perinteisten kuolemanrituaalien noudattaminen on viimeisen sadan vuoden aikana muuttunut ja vaikeutunut. Sosiaalisen median myötä on syntynyt uusia. Kultakuumeen studiossa ovat kuolemantutkimuksen asiantuntija, historiantutkija Ilona Pajari ja Pirkanmaan hoitokodin sairaanhoitaja, musiikkiterapeutti Marjaana Alakärppä-Ilomäki."

Linkki ohjelmaan tässä (kuolemaa käsittelevä osuus alkaa n. 10 minuutin  kohdalta).https://areena.yle.fi/1-1655967

@@@

Aihe on aina ajankohtainen etenkin näin marraskuun alkaessa, kun luonto on kuollut ja kaamos painaa päälle. Lisäksi aihe on meikäläiselle ajankohtainen. Viimeisen puolen vuoden aikana on läheltä mennyt useampi ihminen. Heistä kaksi oli nuoria kuollessaan, lasten vanhempia. Ammatinkin takia asiaa joutuu ajattelemaan tuon tuosta. Näistä lähtökohdista kuuntelen ohjelmaa ja esitän muutamia kommentteja.

"Millainen musiikki toimii parhaiten kuoleman läheisyydessä" kysyy toimittaja ja intoutuu ehdottamaan riivitöntä rokki "tai muuta hauskaa?" Voi hyvät pyssyt, sanon minä.

Kuinka omaiset kokevat kuolevan näkemisen ja pitääkö lapselle näyttää kuolemista? Haastateltava neuvoo, että kyllä pitää näyttää. Ja lisää: "Lapsi ei enää ajattele, että se mummo tai pappa vain katosi."
Mutta minä kysyn: entä jos kyseessä on lapsen äiti!? Ei kaikkien omaisten kuolevat läheiset ole mummoja ja pappoja. Lapsi katselee, kun äiti kuolee? Eikö tule kova hätä ja kauhu pienokaisella? Tulee mieleen useampi tapaus, jossa sivusta katsojana sielu vuoti verta lasten takia.
Mietinkin, onko ylipäätään kuolemiin (joita on monenlaisia) hyvä ottaa kantaa sellaisen ihmisen, joka ei työskentele terveydenhuollossa? Kokeneilta hoitajilta saisi varmasti viisaimmat näkemykset kuolemasta ja kuolemisesta, ei historian laitokselta.

Kuva: Helgan arkisto

Kuolemaa toki kannattaa ja voi historioitsijakin tutkia, mutta kuolemasta ei voi lässyttää. Kaikki kuolemat eivät ole Mauno Koiviston ikätovereiden tai Maunon sosiaalisessa asemassa eläneiden kuolemia.
On itsemurhan kautta kuolleita. On ojaan kuolleita alkoholisteja. On murhattuja, tapettuja ja raiskattuja. On monenlaisia tragedioita, joista viimeisin kollektiivinen kokemus meillä on Dragsfjärfin varusmiesten järkyttävä junaturma.
Kaikkinensa kuolema on sen verran vaikea asia, että elämästä ja eksistenssistä luopumiseen ei saunamakkaroiden paistamisesta hirveän paljon apua saa, jos kohta se sinällään on hyvä idea. En siis paheksu terminaalihoitoisen auttamista saunaan, jos hän sitä toivoo.

Mutta voi myös kysyä, kuinka pitkään poislähtijä syö kolesteroli- ja verenpainelääkkeitään ja kuka lääkityksen lopettaa ja millä sanoilla. "Kas, nyt on tullut kohdallenne tilanne, ettei verenpainelääkkeistä ole teille enää tuon Taivaallistakaan hyötyä, ystävä hyvä. Siis laittakaamme pillerit poistoon."
Entä kuinka kauan kuoleva noudattaa keliakia-dieettiä ja missä vaiheessa tuodaan vehnästä pöytään: "Ottaa vaan siitä ja toppaa kahaveen kanssa".

@@@

Kuva. Helgan arkisto

Konkretisoin tätä, koska kuoleman kanssa töitä tekevät joutuvat miettimään monia käytännön kysymyksiä, jotka voivat olla hyvinkin raadollisia. Mitä sanotaan terminaalivaiheessa olevan syöpäpotilaan lähiomaiselle, joka myötäelää läheisensä poislähtöä niin, että piipahtelee viinimarjapussin kanssa sängyn vierellä tuhkatiheään. Samalla hän suostuttelee sairasta antamaan lupaa omaisuutensa myyntiin. Ei nähkäätten millään jaksa odottaa, että tyyppi älyäisi jo kuolla pois, eikä vain vetkutella selvää lopputulosta.

Hautajaisiin pitää lapset kuolemantutkijan mukaan ottaa mukaan, koska "jostakin se nyt vain on aloitettava". Mutta entäpä tilanne, jonka olen itse kokenut: pikkulapset pilasivat riehumisellaan siunaustilaisuuden. Suurimmalle osalle paikallaolijoista tilaisuus muuttui kärsimykseksi, vaikka kaikki muut lapsia lukuunottamatta olisivat halunneet keskittyä itse tapahtumaan, eikä silkohapsien koreografioihin.

Nämä kärkevät kannanotot teille lausui asiasta Helga, The Orakkeli

@@@

Kuva: Helga

Mutta ei niin paljon kuolemaa, ettei elämääkin! Näinä pimeinä aikoina on hienoa sytyttää lyhtyjä, kynttilöitä, soihtupatoja, ulkovaloja ja ties mitä lamppua valaisemaan kaamoksen hetkiä joulua kohti. Tänään, kun tulin töistä kotiin, tuli kotiovella joulufiilis ihan yllättäen. Mikä lie ollut signaalina, en tiedä. Mutta sen tiedän, että isännän auton kuskinpuoleinen matto haisee ihan hevosen pissalle. Tämä kävi ilmi ajomatkan aikana. Ja nyt on odotettavissa jo kaksi kysymystä: "Tiedätkö, missä rukkaseni ovat? Oletko ajanut autollani hevosenpissaisissa saappaissa, vai mikä siellä haisee?"

Voikaa hyvin ja häiriintykää oudoista puheistani, mikäli sivu ylipäätään kenellekään enää näkyy.

Terveisin Helga

Kuva julkaistu jo täällä, mutta kestää toisenkin katsomisen. Niin kaunis on!

Totuuden torvisoittoa ja pseudoälyä

Virta venettä vie (paitsi tässä meri).

Näin se tämäkin viikko on saatu alkuun.

(Sarjassamme pseudoälykkäitä aloituksia. Sopii tyyliin.)

Olipa hauska eilen rötvätä olohuoneen sohvilla krapulainen jälkeläinen röhnöttämässä toisessa sohvassa jatisemassa ja jorisemassa niitä näitä. Hän on huumoriveikko parhaasta päästä. 

On se tuo nuoren aikuisen miehen elämä sellaista, että kateeksikin vähän käy ;D Oli yöllä hiipparoinut pahnoilleen niin taitavasti, että oli kyennyt ujuttautumaan jopa vahtikoiran ohi täydessä hiljaisuudessa. 

Vahtikoiralle tästä epäonnistuneesta valvontatoimesta esitin reklamaation ja muistutin sitä koiranviran hoidosta. Väitti olevansa jo eläkkeellä, mutta sellaista paragraaffia ei Kennel-liiton papereista löytynyt. Aikoi kyllä terästäytyä virkatoimissaan. Tämän päivän näytöt eivät silti vakuuta: telkkarissa päivällä susilauma ulvoi täyttä kurkkua ja koira makasi 2 metrin päässä äänilähteestä sikiunessa.

Ehkä sille jo voisi kirjoittaa eläkepaperit. Onhan se ihmisen iässä täyttänyt 70 vuotta. (Tuossa se makaa nytkin laskulohena pitkin lattiaa.)

@@@

Hevonen on vielä nuori eunukki. (Ruuna siis.) Se menee ensi viikonloppuna estekisoihin. Könkkäisen katsomoon. Onnekseni sain sille 2 ammattiratsuttajaa. Lisäksi sitä liikuttaa sen pitkäaikainen tuttu, joka käyttää sitä myös maastossa. Eläimestään täytyy olla vastuussa, kun sen kerran on kontolleen ottanut. Kävin sitä viime viikolla katsomassa leipäpalatuliaisten kanssa. Se on hieno ja uljas! Mutta vielä menee aikaa, että pääsen selkään.

Olen päättänyt, että jos tulee vielä yksikin vamma, niin se on ratsastusharrastuksen loppu. Ajatus on kypsynyt sohvalla lojuessa. Ratsastajat saattavat ymmärtää.

Menneiden kesien vesiä.

@@@

Onpa tullut tässä todistetuksi sekin, ettei liikunta ole laihtumisen edellytys! Aivan hirveän usein potilaat perustelevat lihomistaan sillä, "että en voinut enää liikkua kun tuli se jalkavamma". Tässä sitä on laakereilla lojuttu nyt yli kuukauden verran tekemättä yhtään mitään liikuntasuoritetta -  ja laihduttu. Ei ole nälkä. Lisäksi jääkaapille meno on niin pirskatin työlästä, että sen jättää tekemättä. Sama koskee kaikenlaista napostelua tms. joka edellyttää keittiöön menoa. Jättää väliin, kun on niin vaikeaa. Omaishoitaja nyt raahustaa tuomassa kahvia ja särvintä, mutta hänelläkin on lakisääteiset taukonsa (aika pitkiä tuntuu pitävän), jolloin vetäytyy yläkertaan virtapiirini ulottumattomiin. 

On tuolle omaishoitajalle kyllä saanut nauraakin! Hän kaahottaa aika ajoin (ihan tahallaan) kuin tarjoilija siinä komediafilmissä, jota näytetään telkkarissa joka uusi vuosi. Siis missä kartanonrouva kuvittelee salin ruokapöydän olevan täynnä vieraita, jolle tarjoilija sitten kantaa juomaa ja juo ne itse.

@@@

Eutanasia on yksi niistä aiheista, joihin en halua ottaa kantaa, koska ärsyynnyn. Miksi? Siksi, että viisaitten mielipiteiden ohella siitä laukovat mielipiteitään sellaisetkin ihmiset, jotka eivät ymmärrä, mistä siinä on kyse. Vähän sama kuin mitä opettajat joutuvat kuuntelemaan, kun omasta mielestään hyvinkin asiantuntevat vanhemmat laukovat tietämyksiään koulunkäynnistä. Mistä se voi johtua, että jotkut kuvittelevat älyävänsä ja hallitsevansa kaikki asiat maan päällä, vaikeatkin (kuten eutanasia)!? En ikinä kuvittele ittestäni sellaista (mutta olenkin hyvä ihminen, heh).

Nythän eutanasia-asia näytti taas olevan tapetilla, kun Lääkäriliiton pj Pälve ja Terho-kodin johtaja Hänninen kommentoivat uutisissa aihetta. Hänninen näkee ne vaikeimmat tapaukset, joissa tosiaan varmaan ihmisen lopettaminen olisi inhimillistä. Mutta me muut kuoleman kanssa osastotyössä toimivat ja toimineet olemme puolestaan nähneet ne tilanteet, joissa esim. omaiset tulevat kraiveliin kiinni vaatimaan elvytystoimia ja tehohoitoa. Olen kerran joutunut raivoavien omaisten takia siirtämään vanhaa ihmistä teho-osastolle, jossa siirtotilanteessa hän kuoli. Arvokastako? Omaiset uhkailivat minua oikeudenkäynnillä ja vaikka millä. Meistä kukaan ei voinut tietää, millä hetkellä vanhus kuolee, mutta tiesin, että se on päivien asia. Jos olisin tiennyt hänen kuolevan 15 minuutin kuluttua (ja ehkä siirtotilanne oli se viimeinen rasitus, joka katkaisi elämän liekin), olisin ottanut vaikka turpaani. Omaiset voi oikeasti olla ihan kammottavia!

Tulee myös mieleen vastaavantyyppinen uhkatilanne, jossa omaiset porukalla vaativat 2 viikon sairauslomatodistuksia, kun isotäti oli kuollut. Lähiomaisen (vanhemmat, puoliso, lapset) kuolemasta kai saa kirjoittaa jonkun päivän, mutta isotätejä ei enää katsota tähän joukkoon kuuluvaksi. Sitäpaitten täti oli asunut itsekseen jossain 30 km päässä tästä räyhäjoukosta. En kirjoittanut - ja turpaan meinasi tulla. Enpä sano millä lisänimillä minut nimettiin.

Totuus ei pala tulessakaan.
Tässä sitä yritetään polttaa.

No, nytkö sairausloman heikentämä pääni pursusi katkeraa kalkkia. Mutta totuus ei pala tulessakaan ja tapaukset ovat tosia. Me puoskarit vaietaan aika monesti kuonasta, mitä niskaan saattaa sataa. Mutta huom: 95% omaisista ja 90% potilaista on aivan suloisia! Ja kiitos vieläkin siitä vadelmakakusta sinulle Etelän mies, kun toit sen äitisi kauniin kuoleman jälkeen ja tirautit itkun konttorissani. Äiti katsoi minua petin pohjalta viimeisenä elinpäivänään ilon kiilto silmissään ja sanoi: "Ihana! Kohta pääsen meidän Erkin luo!" Se oli ehdottomasti kaunein kuolema, mitä uralle on sattunut.

Tässä erinomaisia näkemyksiä ja tietojakin kuolemasta ja kuolemisesta Kati Juvalta.

http://katijuva.turanko.net/wordpress/blog/2017/01/22/eutanasiasta/

Kuulumisiin,

Helga

Ihmisiä: onnellisia, onnettomia ja äkäisiä

Tapasin tänään nuorehkon ihmisen, joka oli muutaman viime vuoden aikana saanut kaksi erillistä syöpädiagnoosia. Toinen niistä on nyt levinnyt eli metastasoinut eli lähettänyt etäispesäkkeitä ja tilanne on aikalailla toivoton.

Hän tuli sisään iloisesti hymyillen ja totesi, että ai kun kiva tavata naislääkäri pitkästä aikaa! Naureskeli, että on jostakin syystä aina ollut mieslääkäreiden potilaana jokaisessa terveydenhuollon toimipisteessä, missä on joutunut sairauksiensa vuoksi käymään. Kaikesta huolimatta oli kyennyt säilyttämään iloisen elämänasenteen.

Hänellä oli tiettyjä toivomuksia. Ne edellyttivät meikäläiseltä vähän neuvottelemista muutamien tahojen kanssa eli jouduin käymään muualla ja vähän soittelemaankin asioiden järjestämiseksi. Halusin auttaa häntä niin hyvin kuin osasin ja antaa aikaa niin paljon kuin asian hoito edellytti.

Lopputulos: olin 20 minuuttia myöhässä seuraavan potilaan kohdalla.

Huusin häntä odotushuoneesta. Kyseessä oli jo hyvinkin eläkeiän kynnyksen ylittänyt miespotilas. Hän nousi äkäisesti tuolilta ja marssi aukaisemastani ovesta nyreissään suorilta sisälle minuun vilkaisemattakaan. Annoin kättä ja pahoittelin, että olin myöhässä. "No niin olet", hän puuskahti, eikä tarttunut käteeni vaan istahti tuolille. Sanoin, ettei aina potilaiden asiat mahdu varattuun aikaan. "Vai niin" hän totesi närkästyneenä.

En tietenkään voinut sanoa, että ole kuule äijä onnellinen, ettei osallesi ole muuta vahinkoa tullut kuin 20 minuutin odottaminen. Olet kuitenkin jo nyt saanut 30 vuotta pitemmän elämän kuin juuri samalta tuolilta noussut. Edellinen potilas olisi maksanut siemenperunsansakin, että saisi vielä 30 vuoden päästäkin istua odotushuoneessa 20 minuuttia odottamassa! Sitä mahdollisuutta hänelle ei kuitenkaan tule. 

Hitto, että mua joskus sapettaa ihmisten kiittämättömyys elämälle! ... ja vähän myös se, ettei tietenkään voi sanoa mikä asia eläkeläisen kiireistä aikaa nyt niin pahasti viivästytti. Jospa olisi edes hiukan jäänyt miettimään elämänsä lahjaa. (Jota jokaisen pitäisi oikeastaan joka päivä muistaa ajatella.) 

Ja jos remonttimies tulee 20 minuuttia myöhässä, ei sitä edes noteerata. Ihmiset odottavat lentokentillä tuntikausia myöhästyneitä lentojaan ja juuttuvat pitkäksikin toviksi juoruilemaan naapurin kanssa. Mutta odotushuoneessa aikakäsitys muuttuukin toiseksi! On se kyllä kumma juttu!

@@@

Onneksi on hevoset! Tällä viikolla olen istunut hevon selässä 3 tuntia ja huomenna vielä yksi. Jippi-jai-jee. Siinä unohtuu työhuolet ja murheet kun antaa konille vauhtia ja se jolkottaa menemään toivottuja väyliä pitkin käskyn mukaan. Alkuviikosta piipahdin "salatallille" maaseudulle, jossa hauskan nuoren tallinomistajan kanssa annoimme hevonturpien halkoa raikasta maalaisilmaa maastoretkellä. Vielä kypsissä kymmenissäkin voi aivan hyvin keksiä jotakin uutta! Kajakki maatuu sijoilleen ja kolopallomailat ruostuvat pussiinsa, kun istun satulassa ja katselen maailmaa korkealta. (No turha näistä on vouhottaa, mutta iloa pitää elämässä olla vaikka syän märkänis!)

... ja siitä voi aina laittaa pienen postauksen ja diivailun faseen, niin kyllä happamimpia kettuja alkaa pihlajanmarjat närästää ;)

Toivotan kaikille iloa elämään ja kykyä arvostaa elämän suurta lahjaa. 

Huomisesta tilanteestaanhan ei kukaan tiedä kumminkaan.

t. Helga

Esittelen perässähiihtäjiäni: Vanha Tumma

Pere Lachaisen hautuumaalta (Pariisissa).
Tuo kauneus oli emalista tehty.

Tapasin hänet ensimmäistä kertaa joskus 70-luvun loppupuolella kun hän oli samassa tehohoitohuoneessa, jossa saattelin elämänrajan tuolle puolelle lipuvaa omaistani.  Oli liikkeellä samoilla asioilla, muttei tervehtinyt. Ehkäpä olin tuolloin liian nuori tyttö, kuoleman suhteen kokematon ja ensimmäistä kertaa niiden asioiden kanssa tekemisissä.

Meni vuosia, kunnes jouduimme taas vastakkain. Tunnistin hänet heti. Siinä hän seisoi kylmän rauhallisena, järkähtämättömän tyynenä ja kuolemanhiljaisena. Noina hetkinä minulla oli aina kädet täynnä tohinaa, enkä koskaan ehtinyt pysähtyä hänen luokseen sanaa vaihtamaan, vaikka hänet siinä havaitsinkin. Tuskinpa siitä olisi ollut hyötyäkään. Senkin jälkeen nyökkäsimme vain nopeasti toisillemme jatkaen kumpikin omaa tehtäväämme. Noihin aikoihin hän oli liiankin usein läsnä ja mietin, eikö tosiaan voisi edes joskus levähtää kuten minäkin.

Sittemmin olen tavannut hänet usein, eikä läsnäolonsa enää saa minua hämmentymään. Toisinaan, kuten tänään, katsomme toisiamme silmästä silmään ja tervehdimme pään nyökäytyksellä. Olen ottanut tavakseni katsoa häntä aina suoraan kohti osoittaen sillä tavoin toisaalta kunnioitusta toisaalta suoruutta: reilu peli molemmin puolin, eikö niin? Sinä tai minä, kuinka kulloinkin katsotaan ja kumpi kulloinkin vetää pidemmän korren (yleensä hän kuitenkin lopulta).

Toisinaan läsnäolonsa tekee oloni kiusaantuneeksi. Silloin tunnen erityisen herkästi, kuinka ilmavirta käy lähelläni hänen saapuessaan. Joskus taasen melko yllättäenkin ja ennalta odottamatta havaitsen takinliepeensä heilahduksen nurkan taakse tai alati mukanaan kuljettamansa työkalun komeron vieressä. Joskus hän jopa jättää sen hetkeksi siihen nojalleen -mitä häpeämätöntä huolimattomuutta! Ylenkatsooko, aliarvioiko!?

Hauta arabimaassa. Kuvanoton jälkeen luokseni kiiruhti mies, joka informoi, ettei kuvanotto ole sallittua.
Ihmettelin sitä hänelle, sillä alueen läpi ajettiin mm. mopoilla ja polkupyörillä arkista metakkaa pitäen.
Selvisi, että neuvonantajani olikin mattokauppias, joka oli nähnyt minussa tilaisuutensa. Kohtaamisemme päättyi äänekkääseen kaplakkaan ilmoittaessani jämäkästi n. 6 kertaa, etten ole minkäänlaisissa matonostoaikeissa.

Tänään hän kulki taas perässäni. Tunsin sen selvästi. Hoiteli töitään kuten minäkin seuraten minua pienen matkan päässä takinliepeet maata viistäen, työkalu olkapäähän nojaten. Olimmehan taas kaksin ratkaisemassa samaa vanhaa kysymystä - napit vastakkain. 
Aptikoin tilannetta, lähetin neuvonpyynnön pilvipalvelun tuolle puolelle, mietin ja harkitsin. Ja arvasin: mitään ei ole tehtävissä, vaan menetin pelin ja hän ehti ensin. 

Enpä kuitenkaan anna sen lannistaa. Jatkamme yhteistyötä kumpikin omaa leiviskäämme kantaen. Helpolla emme kumpikaan toistamme päästä. Ei nyt, eikä jatkossa. Mutta yhdessä asiassa hän tulee minut voittamaan ja se on jo etukäteen ajatellen epäreilua. Hän on neuvotteluosapuoli myös silloin, kun omaa tilannettani ratkaistaan. Lopullinen voittajani joka tapauksessa.

"Elämä on huvittava tapaus, joka sattui minulle matkallani hautaan."                                                                                   Quentin Crisp

Iloa elämään,

Helga