 |
| Pyhäinpäivä tulossa. Tämän hautausmaalta kuvan muodossa varastamani enkelin olen kai aiemminkin laittanut tänne. |
Kuuntelin tänään toisella korvalla Kultakuume-ohjelmaa. Siinä puhuttiin kuolemasta. Kuuntelen sitä nyt vielä tässä sivussa.
Linkki ohjelmaan tässä (kuolemaa käsittelevä osuus alkaa n. 10 minuutin kohdalta).https://areena.yle.fi/1-1655967
@@@
Aihe on aina ajankohtainen etenkin näin marraskuun alkaessa, kun luonto on kuollut ja kaamos painaa päälle. Lisäksi aihe on meikäläiselle ajankohtainen. Viimeisen puolen vuoden aikana on läheltä mennyt useampi ihminen. Heistä kaksi oli nuoria kuollessaan, lasten vanhempia. Ammatinkin takia asiaa joutuu ajattelemaan tuon tuosta. Näistä lähtökohdista kuuntelen ohjelmaa ja esitän muutamia kommentteja.
"Millainen musiikki toimii parhaiten kuoleman läheisyydessä" kysyy toimittaja ja intoutuu ehdottamaan riivitöntä rokki "tai muuta hauskaa?" Voi hyvät pyssyt, sanon minä.
Kuinka omaiset kokevat kuolevan näkemisen ja pitääkö lapselle näyttää kuolemista? Haastateltava neuvoo, että kyllä pitää näyttää. Ja lisää: "Lapsi ei enää ajattele, että se mummo tai pappa vain katosi."
Mutta minä kysyn: entä jos kyseessä on lapsen äiti!? Ei kaikkien omaisten kuolevat läheiset ole mummoja ja pappoja. Lapsi katselee, kun äiti kuolee? Eikö tule kova hätä ja kauhu pienokaisella? Tulee mieleen useampi tapaus, jossa sivusta katsojana sielu vuoti verta lasten takia.
Mietinkin, onko ylipäätään kuolemiin (joita on monenlaisia) hyvä ottaa kantaa sellaisen ihmisen, joka ei työskentele terveydenhuollossa? Kokeneilta hoitajilta saisi varmasti viisaimmat näkemykset kuolemasta ja kuolemisesta, ei historian laitokselta.
Kuolemaa toki kannattaa ja voi historioitsijakin tutkia, mutta kuolemasta ei voi lässyttää. Kaikki kuolemat eivät ole Mauno Koiviston ikätovereiden tai Maunon sosiaalisessa asemassa eläneiden kuolemia.
On itsemurhan kautta kuolleita. On ojaan kuolleita alkoholisteja. On murhattuja, tapettuja ja raiskattuja. On monenlaisia tragedioita, joista viimeisin kollektiivinen kokemus meillä on Dragsfjärfin varusmiesten järkyttävä junaturma.
Kaikkinensa kuolema on sen verran vaikea asia, että elämästä ja eksistenssistä luopumiseen ei saunamakkaroiden paistamisesta hirveän paljon apua saa, jos kohta se sinällään on hyvä idea. En siis paheksu terminaalihoitoisen auttamista saunaan, jos hän sitä toivoo.
Mutta voi myös kysyä, kuinka pitkään poislähtijä syö kolesteroli- ja verenpainelääkkeitään ja kuka lääkityksen lopettaa ja millä sanoilla. "Kas, nyt on tullut kohdallenne tilanne, ettei verenpainelääkkeistä ole teille enää tuon Taivaallistakaan hyötyä, ystävä hyvä. Siis laittakaamme pillerit poistoon."
Entä kuinka kauan kuoleva noudattaa keliakia-dieettiä ja missä vaiheessa tuodaan vehnästä pöytään: "Ottaa vaan siitä ja toppaa kahaveen kanssa".
@@@
Konkretisoin tätä, koska kuoleman kanssa töitä tekevät joutuvat miettimään monia käytännön kysymyksiä, jotka voivat olla hyvinkin raadollisia. Mitä sanotaan terminaalivaiheessa olevan syöpäpotilaan lähiomaiselle, joka myötäelää läheisensä poislähtöä niin, että piipahtelee viinimarjapussin kanssa sängyn vierellä tuhkatiheään. Samalla hän suostuttelee sairasta antamaan lupaa omaisuutensa myyntiin. Ei nähkäätten millään jaksa odottaa, että tyyppi älyäisi jo kuolla pois, eikä vain vetkutella selvää lopputulosta.
Hautajaisiin pitää lapset kuolemantutkijan mukaan ottaa mukaan, koska "jostakin se nyt vain on aloitettava". Mutta entäpä tilanne, jonka olen itse kokenut: pikkulapset pilasivat riehumisellaan siunaustilaisuuden. Suurimmalle osalle paikallaolijoista tilaisuus muuttui kärsimykseksi, vaikka kaikki muut lapsia lukuunottamatta olisivat halunneet keskittyä itse tapahtumaan, eikä silkohapsien koreografioihin.
Nämä kärkevät kannanotot teille lausui asiasta Helga, The Orakkeli
@@@
Mutta ei niin paljon kuolemaa, ettei elämääkin! Näinä pimeinä aikoina on hienoa sytyttää lyhtyjä, kynttilöitä, soihtupatoja, ulkovaloja ja ties mitä lamppua valaisemaan kaamoksen hetkiä joulua kohti. Tänään, kun tulin töistä kotiin, tuli kotiovella joulufiilis ihan yllättäen. Mikä lie ollut signaalina, en tiedä. Mutta sen tiedän, että isännän auton kuskinpuoleinen matto haisee ihan hevosen pissalle. Tämä kävi ilmi ajomatkan aikana. Ja nyt on odotettavissa jo kaksi kysymystä: "Tiedätkö, missä rukkaseni ovat? Oletko ajanut autollani hevosenpissaisissa saappaissa, vai mikä siellä haisee?"
Voikaa hyvin ja häiriintykää oudoista puheistani, mikäli sivu ylipäätään kenellekään enää näkyy.
Terveisin Helga
@@@
Aihe on aina ajankohtainen etenkin näin marraskuun alkaessa, kun luonto on kuollut ja kaamos painaa päälle. Lisäksi aihe on meikäläiselle ajankohtainen. Viimeisen puolen vuoden aikana on läheltä mennyt useampi ihminen. Heistä kaksi oli nuoria kuollessaan, lasten vanhempia. Ammatinkin takia asiaa joutuu ajattelemaan tuon tuosta. Näistä lähtökohdista kuuntelen ohjelmaa ja esitän muutamia kommentteja.
"Millainen musiikki toimii parhaiten kuoleman läheisyydessä" kysyy toimittaja ja intoutuu ehdottamaan riivitöntä rokki "tai muuta hauskaa?" Voi hyvät pyssyt, sanon minä.
Kuinka omaiset kokevat kuolevan näkemisen ja pitääkö lapselle näyttää kuolemista? Haastateltava neuvoo, että kyllä pitää näyttää. Ja lisää: "Lapsi ei enää ajattele, että se mummo tai pappa vain katosi."
Mutta minä kysyn: entä jos kyseessä on lapsen äiti!? Ei kaikkien omaisten kuolevat läheiset ole mummoja ja pappoja. Lapsi katselee, kun äiti kuolee? Eikö tule kova hätä ja kauhu pienokaisella? Tulee mieleen useampi tapaus, jossa sivusta katsojana sielu vuoti verta lasten takia.
Mietinkin, onko ylipäätään kuolemiin (joita on monenlaisia) hyvä ottaa kantaa sellaisen ihmisen, joka ei työskentele terveydenhuollossa? Kokeneilta hoitajilta saisi varmasti viisaimmat näkemykset kuolemasta ja kuolemisesta, ei historian laitokselta.
 |
| Kuva: Helgan arkisto |
Kuolemaa toki kannattaa ja voi historioitsijakin tutkia, mutta kuolemasta ei voi lässyttää. Kaikki kuolemat eivät ole Mauno Koiviston ikätovereiden tai Maunon sosiaalisessa asemassa eläneiden kuolemia.
On itsemurhan kautta kuolleita. On ojaan kuolleita alkoholisteja. On murhattuja, tapettuja ja raiskattuja. On monenlaisia tragedioita, joista viimeisin kollektiivinen kokemus meillä on Dragsfjärfin varusmiesten järkyttävä junaturma.
Kaikkinensa kuolema on sen verran vaikea asia, että elämästä ja eksistenssistä luopumiseen ei saunamakkaroiden paistamisesta hirveän paljon apua saa, jos kohta se sinällään on hyvä idea. En siis paheksu terminaalihoitoisen auttamista saunaan, jos hän sitä toivoo.
Mutta voi myös kysyä, kuinka pitkään poislähtijä syö kolesteroli- ja verenpainelääkkeitään ja kuka lääkityksen lopettaa ja millä sanoilla. "Kas, nyt on tullut kohdallenne tilanne, ettei verenpainelääkkeistä ole teille enää tuon Taivaallistakaan hyötyä, ystävä hyvä. Siis laittakaamme pillerit poistoon."
Entä kuinka kauan kuoleva noudattaa keliakia-dieettiä ja missä vaiheessa tuodaan vehnästä pöytään: "Ottaa vaan siitä ja toppaa kahaveen kanssa".
@@@
 |
| Kuva. Helgan arkisto |
Konkretisoin tätä, koska kuoleman kanssa töitä tekevät joutuvat miettimään monia käytännön kysymyksiä, jotka voivat olla hyvinkin raadollisia. Mitä sanotaan terminaalivaiheessa olevan syöpäpotilaan lähiomaiselle, joka myötäelää läheisensä poislähtöä niin, että piipahtelee viinimarjapussin kanssa sängyn vierellä tuhkatiheään. Samalla hän suostuttelee sairasta antamaan lupaa omaisuutensa myyntiin. Ei nähkäätten millään jaksa odottaa, että tyyppi älyäisi jo kuolla pois, eikä vain vetkutella selvää lopputulosta.
Hautajaisiin pitää lapset kuolemantutkijan mukaan ottaa mukaan, koska "jostakin se nyt vain on aloitettava". Mutta entäpä tilanne, jonka olen itse kokenut: pikkulapset pilasivat riehumisellaan siunaustilaisuuden. Suurimmalle osalle paikallaolijoista tilaisuus muuttui kärsimykseksi, vaikka kaikki muut lapsia lukuunottamatta olisivat halunneet keskittyä itse tapahtumaan, eikä silkohapsien koreografioihin.
Nämä kärkevät kannanotot teille lausui asiasta Helga, The Orakkeli
@@@
 |
| Kuva: Helga |
Mutta ei niin paljon kuolemaa, ettei elämääkin! Näinä pimeinä aikoina on hienoa sytyttää lyhtyjä, kynttilöitä, soihtupatoja, ulkovaloja ja ties mitä lamppua valaisemaan kaamoksen hetkiä joulua kohti. Tänään, kun tulin töistä kotiin, tuli kotiovella joulufiilis ihan yllättäen. Mikä lie ollut signaalina, en tiedä. Mutta sen tiedän, että isännän auton kuskinpuoleinen matto haisee ihan hevosen pissalle. Tämä kävi ilmi ajomatkan aikana. Ja nyt on odotettavissa jo kaksi kysymystä: "Tiedätkö, missä rukkaseni ovat? Oletko ajanut autollani hevosenpissaisissa saappaissa, vai mikä siellä haisee?"
Voikaa hyvin ja häiriintykää oudoista puheistani, mikäli sivu ylipäätään kenellekään enää näkyy.
Terveisin Helga
 |
| Kuva julkaistu jo täällä, mutta kestää toisenkin katsomisen. Niin kaunis on! |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti