Tapasin tänään nuorehkon ihmisen, joka oli muutaman viime vuoden aikana saanut kaksi erillistä syöpädiagnoosia. Toinen niistä on nyt levinnyt eli metastasoinut eli lähettänyt etäispesäkkeitä ja tilanne on aikalailla toivoton.
Hän tuli sisään iloisesti hymyillen ja totesi, että ai kun kiva tavata naislääkäri pitkästä aikaa! Naureskeli, että on jostakin syystä aina ollut mieslääkäreiden potilaana jokaisessa terveydenhuollon toimipisteessä, missä on joutunut sairauksiensa vuoksi käymään. Kaikesta huolimatta oli kyennyt säilyttämään iloisen elämänasenteen.
Hänellä oli tiettyjä toivomuksia. Ne edellyttivät meikäläiseltä vähän neuvottelemista muutamien tahojen kanssa eli jouduin käymään muualla ja vähän soittelemaankin asioiden järjestämiseksi. Halusin auttaa häntä niin hyvin kuin osasin ja antaa aikaa niin paljon kuin asian hoito edellytti.
Lopputulos: olin 20 minuuttia myöhässä seuraavan potilaan kohdalla.
Huusin häntä odotushuoneesta. Kyseessä oli jo hyvinkin eläkeiän kynnyksen ylittänyt miespotilas. Hän nousi äkäisesti tuolilta ja marssi aukaisemastani ovesta nyreissään suorilta sisälle minuun vilkaisemattakaan. Annoin kättä ja pahoittelin, että olin myöhässä. "No niin olet", hän puuskahti, eikä tarttunut käteeni vaan istahti tuolille. Sanoin, ettei aina potilaiden asiat mahdu varattuun aikaan. "Vai niin" hän totesi närkästyneenä.
En tietenkään voinut sanoa, että ole kuule äijä onnellinen, ettei osallesi ole muuta vahinkoa tullut kuin 20 minuutin odottaminen. Olet kuitenkin jo nyt saanut 30 vuotta pitemmän elämän kuin juuri samalta tuolilta noussut. Edellinen potilas olisi maksanut siemenperunsansakin, että saisi vielä 30 vuoden päästäkin istua odotushuoneessa 20 minuuttia odottamassa! Sitä mahdollisuutta hänelle ei kuitenkaan tule.
Hitto, että mua joskus sapettaa ihmisten kiittämättömyys elämälle! ... ja vähän myös se, ettei tietenkään voi sanoa mikä asia eläkeläisen kiireistä aikaa nyt niin pahasti viivästytti. Jospa olisi edes hiukan jäänyt miettimään elämänsä lahjaa. (Jota jokaisen pitäisi oikeastaan joka päivä muistaa ajatella.)
Ja jos remonttimies tulee 20 minuuttia myöhässä, ei sitä edes noteerata. Ihmiset odottavat lentokentillä tuntikausia myöhästyneitä lentojaan ja juuttuvat pitkäksikin toviksi juoruilemaan naapurin kanssa. Mutta odotushuoneessa aikakäsitys muuttuukin toiseksi! On se kyllä kumma juttu!
@@@
Onneksi on hevoset! Tällä viikolla olen istunut hevon selässä 3 tuntia ja huomenna vielä yksi. Jippi-jai-jee. Siinä unohtuu työhuolet ja murheet kun antaa konille vauhtia ja se jolkottaa menemään toivottuja väyliä pitkin käskyn mukaan. Alkuviikosta piipahdin "salatallille" maaseudulle, jossa hauskan nuoren tallinomistajan kanssa annoimme hevonturpien halkoa raikasta maalaisilmaa maastoretkellä. Vielä kypsissä kymmenissäkin voi aivan hyvin keksiä jotakin uutta! Kajakki maatuu sijoilleen ja kolopallomailat ruostuvat pussiinsa, kun istun satulassa ja katselen maailmaa korkealta. (No turha näistä on vouhottaa, mutta iloa pitää elämässä olla vaikka syän märkänis!)
... ja siitä voi aina laittaa pienen postauksen ja diivailun faseen, niin kyllä happamimpia kettuja alkaa pihlajanmarjat närästää ;)
Toivotan kaikille iloa elämään ja kykyä arvostaa elämän suurta lahjaa.
Huomisesta tilanteestaanhan ei kukaan tiedä kumminkaan.
t. Helga
5 kommenttia:
Helga hyvä! Jos haluat lukea 1990-luvun lehtiä, pitää tulla meidän terkkariin. On ne aviisit aika resuisia jo.
Ei se lääkärin odottaminen niin kamalan kivaa ole. Jännittää ja kusettaa ja pelottaa ja potuttaa. Ja kun tuntuu, että aina ne on myöhässä.
Mikään näistä ei ole sinun tai muiden lääkärien vika.
Mutta jotenkin ymmärrän sitä setääkin.
Olen monesti,aikakin monesti, ollut lääkärin pöydän toisella puolella vakavan paikan edessä lähimmäisteni tai itseni kanssa. Enkä todella tiedä montako minuuttia meidän asioillemme on aikaa ollut varattuna. Mutta sen voin sanoa, että jokaisesta minuutista, jonka lääkäri(t) ovat meitä auttaakseen (sekä fyysisesti että henkisesti) antaneet, ovat olleet äärimmäisen tärkeitä. En usko, että vanhojen lehtien ääressä rapistelijakaan suuresti ilahtuisi, jos pahassa paikassa lääkäri vain äkkiä tokaisisi, että tautisi on nyt ryöpsähtänyt syystä tai toisesta joka paikkaan, eikä mitään voida tehdä. Kiitos ja näkemiin.
Ammattinsa osaava empaattinen lääkäri on ihan oikeasti kultakimpale. Tuommoinen tilanne tuntuu potilaasta ja läheisestä niin kamalalle, että jos ei sitä ole itse kokenut, sitä ei voi tietää. En toivo sellaista tilannetta kenellekään, mutta sen verran voisi kyllä ajatella muitakin kuin itseään, ettei rupea nipottamaan jostain 20 minuutista!
Sinne odotushuoneeseen voi muuten ihan hyvin ottaa oman ihkauuden lehden tai mennä vaikka kirjaston kautta, jos se auttaisi hillitsemään pelkoaan. Siis siellä vo:lla on monesti sellainen ihminen, jonka pahimmat pelot ovat käyneet hänen kohdallaan toteen. Voi asian ajatella niinkin päin. Lisäksi Helgan työpäivä vain venyy, että tuskinpa hänkään ilkeyttään niitä varattuja aikoja ylittelee.
Huh, tulipas kiukkunen puheenvuoro, joten kiitos ja anteeks. Pitänee nyt itse mennä nurmikkoa ajelemaan, että saan muuta ajateltavaa.
Kaikille hyvää ja toivottavasti aurinkoista viikonloppua!
Monni
Kiitos kommenteista, molemmista!
Täytyy muistaa, että aika ajoin lääkärikin istuu odotushuoneissa - potilaana. Ja ihan samalla tavalla pelkää ja jännittää kuin kuka muu tahansa. Useimmat potilaat eivät kuitenkaan vastavuoroisesti istu lääkärinä huoneessa, jotta osaisivat asettua lääkärin nahkoihin.
Tiedän oikein hyvin tunteen, kun pelottaa, pissattaa ja jännittää, että mitä se nyt sanoo ja koskahan se aukaisee oven ja huutaa: "Helga Hoo Moilanen". Yleensä mulla on oma kirja mukana juuri tuosta syystä, etten ole kiinnostunut ikivanhasta Kauneus-ja Terveys-lehdestä.
Monni on oikeassa: jos vastaanotto lähtee laahaamaan, se yleensä laahaa koko päivän. Jotta myöhästymisen saisi kiinni, pitäisi parin kolmen seuraavan potilaan kohdalla sanoa pikaisesti joitakin sanoja, jättää heidän asiansa kuuntelematta ja ilmoittaa olevansa jo myöhässä ja siksi vastaanottoaikaa on nyt hänen kohdallaan lyhennettävä, koska lääkäri haluaa kotiin heti kun virallinen työaika loppuu. Mutta eihän me niin tehdä. Hyvässä lykyssä sitten saa useammankin nyreän katseen pitkin päivää. Monet ratkaisevat asian jättämällä syömättä. Näin on tehtävä, jos lääkärillä on vaikkapa lapsia päiväkodissa. Sellaisiakin tohtoreita kun on, joilla on perhettä.
t. Helga
Kirjoitat niin hyvin, ja suoraa puhetta, Helga, että kun kerran sattuu huomaamaan blogisi on melkein mahdotonta olla seuraamatta sitä.
Mutta minussa on vika. Innostun kirjoittamaan liian pitkiä kommentteja. Korvatakseni edellisen pituuden, kirjoitan nyt lyhyen: meille tuli eilen yllättäen kuolinsanoma. Kysymyksessä oli ystävämme, pahasti vaurioitunut ihminen. Ajattelin sen vapautuksena. Mutta hänen vaimonsa. Maanantaina aloitan parhaan kykyni mukaan hänen nostamisensa takaisin maanpinnalle.
Liisu, apusi on varmastikin sekä tarpeen että korvaamaton!
Lähetä kommentti