Lapsi aikuisen pönkkänä ja muita näkökohtia

Sarjassamme How come? - Ihminen, joka tappaa kaktuksetkin, on saanut orkideansa pysymään kukassa (Kuva: mie)

Päivä runo, aihe tuore:

Päivä jo iltaan vilistää,
kun puhelin yläkerrassa kilistää.
Soittaa kaveri peninkulman takaa,
kertoo kuinka maailma siellä makaa.
Aika on hällä käynyt pitkäksi ja tahmeaksi,
sen vuoksi haluaa hän Helgan kuulijaksi.
Yhtäkkiä tupsahtaa sinne ovesta siippa,
loppuu yksinäisyys joka on hänelle painava riippa.
"Hei sitten" hän huudahtaa, nyt pääsenkin mieheni seuraan,
luuri jää tuuttaamaan Helgan tyhjään kouraan.

(Kyseessä satunnainen tuttu, joka ottaa yhteyksiä ollessaan pitkästynyt, stressaantunut tai ikävissään.)

@@@

Kuva netistä

Monni kirjoitti edellisen blogitekstini kommenttiin asiasta, joka on askarruttanut minuakin jo ajoista, kun sain esikoiseni. Nimittäin kehuskeleminen. Aihe on laajempi ja liittyy ihmisten kanssakäyntitilanteisiin yleisemminkin. 

Lainaan tähän pätkän Monnin tekstiä (tarkoitus ei ole nyt tuoda tätä itsekehun mielessä esiin, vaan asiana on lastenlapsilla kehuskelemisesta):

"(...) olet suurin piirtein ainoa ihminen, joka ei kehu jatkuvasti ja taukoamatta omia lastenlapsiaan maailman parhaiksi siinä ja siinä asiassa ja sitten vielä siinä. Tämä (...) kuuluu siihen maailman ärsyttävimpään kategoriaan kuulijan kannalta, missä ei meinaa saada hymyilylihaksiaan naamastaan kehumistuokin jälkeen rentoutumaan millään. Siis pakkohymyilyn. (...) Miksi on muka hymyiltävä niille kehumisille?! Kysyn vaan."

Kuva netistä

Sukulaisilla ja muilla läheisillä retostelemisesta on vuosien takaa omia havaintoja. Listaan joitakin rikostutkijan otteella:

Esimerkki 1. 

Naapuri kertoo, että lasten todistukset tuodaan aina isovanhemmille näytille, sillä isovanhemmat seuraavat kaikkien lastenlastensa koulumenestystä (ja vertailevat niitä ääneen). Minä ajattelen, että se on aivan sama kuin he pyytäisivät palkkakuitit nähtäväksi vertaillakseen niitä.

  -> Implisiittinen eli verhoiltu viesti lapselle: olet arvokas koulumenestyksesi perusteella. Asetamme sinut järjestykseen suhteessa sisaruksiisi ja serkuksiisi.
  -> Isovanhemmat todennäköisesti käsittelevät "tuloksia" esittelemällä niitä lähipiirilleen. Miksi? Siksi, että he käyttävät häikäilemättömästi lapsen "palkkakuittia" oman onnistuneisuutensa pönkittämiseen.
Tavattoman itsekeskeistä ja säälittävää.

Esimerkki 2.

Jotkut kertovat näitä sukulaisten tai läheistensä "menestystarinoita" tuodakseen esiin, että ovat varsin korkeatasoisen porukan jäseniä. 
Meikäläinen ajattelee, että jokainen nojatkoon omiin prenikoihinsa. Se, mikä itse kullekin sitten on prenikka, on omakohtainen asia. Mutta näissä kehuskeluissa tulee salat julki: samalla ihminen tulee paljastaneekseen sen, mitä itse ihailee ja on asettanut tavoittelun arvoiseksi. 
(Toki joskus on jopa niinkin päin, että se, mitä ihminen "muka-halveksuu" onkin juuri se, minkä olisi halunnut ja missä on kokenut pienuutensa ja kyvyttömyytensä sitä saavuttaa. Sitä kai psykolgiassa sanotaan arvon kieltämiseksi.)

Kuva netistä: poika on mummonsa kanssa.

@@@

Totta kai lapsenlastaan ihailee ja pitää maailman suloisimpana :) Näin sen kuuluu(-isi) mennä myös omien lasten suhteen. Omiin lapsiin vain liittyy niin paljon muutakin kuin ihailua. Heihin liityy omaa syyllisyttä, ainakin meikäläisellä. Tuntee hyvin heidän virheensä, heikkoutensa ja huonot puolensa. Heihin liittyy myös suoranainen ja karkuunpääsemätön vastuu siitä, minkälaisen kansalaisen itse sai aikaiseksi. Tästä totuudesta ei pääse mihinkään, ei hyvässä eikä pahassa. Katua voi ja olla surullinen ja huolissaan niin että sydän rusentuu, mutta näin se kuitenkin on: sitä niittää, mitä kylvää. Puhun omastakin kokemuksesta.

Mutta lapsenlapsen suhteen on jo vapautunut kaikesta vastuusta :D Vastuuhan on ja kuuluukin olla vanhemmilla. Mummot ja vaarit voi vain ihailla ja rakastaa! Ilman muuta isovanhemmatkin ovat oheiskasvattajia ja rajojen asettajia. Niin lapsellakin on mukavampi olla. Mutta mummotteluun liittyy tietty luova löysyys (heh, itsekeksitty termi), joka käytännössä tarkoittaa, ettei tarvi niuhottaa. Se on vanhempien osa. Sitä plaatua on kannettu ihan riittävästi aikanaan.

Vaikka lapsenlapsi hykerryttää sydäntä ja nostaa vähän omaakin rintaa rottingille, niin vaaditaan tiettyä viisautta käsittää, ettei hän ole millään tavalla erityinen ihminen esim. työkavereiden elämässä. He kun ovat kiinnostuneita omista asioistaan, kuten meistä jokainen. Tätä viisauttahan meillä mummoilla ja vaareilla yleensä on!

Ensi kerrallako funtsaan sitä omien tunteiden tunnistamista?
Tunnistako aiheen vielä... pitänee kuunnella se Sauri uudelleen.

t. Helga

Ps. lapsenlapseni on poika.
Ps. Luennan alla Antti Tuuri: "Rata". Tarkoitus on lukea myös Rukajärvi-sarjan ensimmäinen teos tänä viikonloppuna. Jatkosotaa käsittelevästä kirjallisuudesta oli radio-ohjelma taannoin (Kirjakerho: Jatkosodan rivit kirjailijan silmin. http://areena.yle.fi/radio/2335987 )