Ihana lokakuun pimeys ja musta maa

"Rakkaus kahteen mandariiniin". Asetelma. Helga 2014.
(Älkääkä luulkokaan, että tuo on minun kodin tapettia.)

Eikö ole ihanaa kun lopultakin on tullut lokakuu! Mieli virkistyy, kun auringonsäteet venyttävät itsensä näkymättömiin, maa piiloituu mustaan lällykköön ja likaiset puunlehdet takertuvat saappaisiin. Loistavaa. Ai, että pidän tästä loka-marraskuusta!
Lisäksi näissä kaamosajan tunnelmissa on paljon voimaannuttavaa ja virtaa antavaa, eikö totta!

@@@

Niin kuin nyt esimerkiksi tänään pääsin ratsastustallille, jossa hauska hevonen hirnahteli mielissään. Sen karva oli märkä ja jalat kuraiset sen vietettyä päivän ulkona aitauksessa odottelemassa, että joku paksu täti-ihminen haroisi sitä epävarmasti nailonharjalla, kietoisi sen hentoisiin nilkkoihin muoviset nilkkasuojukset metrin päästä kurottuen ja olisi ylipäätään jatkuvasti valmiina säntäämään pakoon pienestäkin yskähdyksestä. Sain muklautettua sille jopa kuolaimet suuhun kangistumatta kauhusta jäykäksi. Satulanlaitto on kuolainten asentamiseen (Älä käytä tätä termiä ratsastustallilla!) verrattuna lastenleikkiä.
(Muita takuuvarmoja ilmauksia, joilla saa hevosihmiset pois tolaltaan: 
Sano hevosesta "hän". Kysy "kuinka tätä käytetään" tai väitä, "ettei tämä toimi". Esitä kysymys muodossa "miten tämä käännetään". You bet, että riehaantuvat pirstaleiksi! Osaan vastaavat romahduttavat ilmaisut myös golfkentälle.)

Hevonen nosteli häntäänsä kaarelle ja virtsaili sinne tänne. Käytökselle löytyi selitys lähikarsinoista. Niihin oli tuotu uusia oreja, jotka kiljahtelivat kaihoisasti. Aloin siitä sitten hieman mietiskellä olenko ehkä tehnyt virhepäätelmiä hevosen sukupuolesta. Olemmehan vasta neljä kertaa viettäneet aikaa keskenämme. Tarkemmin ajateltuani - ja mahan alle tiirattuani - havaitsin sen tammaksi. Pitääkö siis nyt jotenkin muuttaa suhtautumistaan tähän valtavaan naisenpuoleen, joka ystävällisesti suostuu kantamaan minua selässään ja mikä parasta: ymmärtää ainakin puolet sekavista toiveistani. Osasi tänään nousta käynnistä laukalle, kun vähän aikaan ratsastuksenopettajan neuvoilla harjoiteltiin! Jippijai-jee!

@@@

Joku lukijani saattaa nyt ajatella, että on jonkinlaisen sekopään kanssa tekemisissä. Meinaan, kun on kaikenlaista harrastetta ja liikettä suuntaan jos toiseen. Milloin piileskelen venäl...tarkoitan vierasmaalaisen sukellusveneen tavoin kajakkeineni kaislikossa (en suostunut eilen vesille vaikka naapuri ruinasi), milloin heilun mailanvarressa, milloin ajan taksilla eri suuntiin ja milloin nousen metrotunnelista maankamaralle.
En käy kiistämään, etteikö tässä olisi jotakin kiihkeää ja lennokasta. Mutta se, joka on läheisensä nuoruusiällä menettänyt, tietää, että tiimalasin hiekka voi yllättäen loppua. Ja siinä olet toteuttamattomine toiveinesi ja unelminesi (laatikossa siis). Parempi siis mennä ja tehdä, tässä ja nyt. Carpe diem.

@@@

Älkääkä luulkokaan, että etenisin näistä hidastuneista sanoista juohevasti päivän kuolinuutisiin, ammuttuihin ohikulkijoihin ja sen semmosiin. No way! Elämä on, kuolema on. Ei se meiskaamalla parane, eikä messuamalla kaikkoa tiehensä. Kun joku aika on kulunut ja uutta tragediaa pukkaa kehiin, ovat vanhat tapaukset haalistuneet ja painuneet unholaan. Vain sureva suku on jäänyt muistojensa äärelle. Omaisen kynttilä haudalla, jäätynyt kukkakimppu ja kallelleen nyökähtänyt hautakivi ovat muistona siitä, mikä eteen tuli. Siitä mitä kukaan ei olisi arvannut vielä edellisenä päivänä. (Ja arvaa kumminkin: jonkun kohdalle arpa lankeaa huomennakin.)

@@@

Kun nyt taloni äänimaisemaa halkoo vain koirankynsien rapsutus ja nurkassa puhelee televisio yksinään (isäntä on kaukana kotoa), niin päätin viime viikonlopun ruokaostoksilla hommata jotakin herkullista syötävää ikään kuin "hemmotellakseni itseäni", kuten naistenlehdet tapaavat sanoa. (Toinen mahdollisuus olisi ollut liottaa känsäisiä jalkojaan jossakin mineraalivedessä kurkkunaamio kasvoillaan ja paksu froteepyyhe turbaanina pään ympärillä. Huach! Valitsin syömingit!)

Ostin siis palan Roquefort-juustoa ja toisen palan valkohomejuustoa ja oikein juustotiskistä niin kuin Yläluokka (kirjoittanut Laura Kolbe) konsanaan. Palan painikkeeksi ostin rasiallisen DaCapo- suklaakonvehteja, jotka tuovat mieleen mummon ja oi nuo lapsuuden lämpimät kesät mummon talossa. Hän toi aina DaCapo-patukan käydessään Mäki-Matissa.

Voin kertoa, että edellämainitusta sadosta on jäljellä 4 konvehtia, juustoista ei enää tietoakaan. Niin on katoavaista maallinen hyvä.

Tässä ne ovat vieä hengissä.

Hyvä lukijani,

älä jää tuleen makaamaan äläkä polta muistokynttilöitä niille ihmissieluille, jotka joka sekunti menettävät henkensä jossain päin maailmaa. 

Polta sen sijaan ilon ja virkistyksen kynttilä, laita ratiosta huutamaan iloista polkkaa ja ota muutama steppaava asken keskilattiallasi!

Ei tästä mustasta pimeydestä muutoin iloa saa irti.

Aprikoi teidän Helga,

ratsun selässä tänään virkistynyt postmenopausaalitamma,

joka nyt pakenee pimeyteen virkistämään koiraa