perjantai 12. helmikuuta 2016

Mendelin periytymissääntöjä ja vanhoja opettajia

Netistä imuroitu kaikkine puhekuplineen
hakusanalla old teacher.
Yhtenä päivänä eräässä opetustilanteessa pläjähti päähän vanha biologianopettaja, sillä ensimmäinen mieleeni juolahtanut repliikki oli hänen repliikkinsä noin 40 vuoden takaa! Moni muistaa opettajiaan - hyvässä ja pakko sanoa rehellisesti: pahassa.

@@@

Elettiin lukioaikoja. Lempiaineeni oli biologia, jonka lisäksi biologia ja vielä biologia. Nautin koiran kanssa metsissä kuljeskelemisesta (kas kummaa: nautin edelleen, viimeksi toissailtana), yritin vähän bongailla lintujakin ja kuljin sienestämässä. Se olikin oivallisen virkistävää sillä meillä oli lukioporukan kanssa toinenkin yhteinen harrastus, nimittäin bilettäminen. Ja mikäpä virkistävämpää kuin tepastella metsässä raittiissa ilmanalassa pikkutunneille venyneiden bileiltojen jälkeen ;)

No, biologiasta olin hanakka oppimaan enemmän. Lueskelin kaikenlaista, mukaan lukien koulun biologian kirjat, joita oikeastaan ahmin. Mikähän outo mielenhäiriö tuo biologiahomma oikeastaan oli, en tiedä. No, ainoa kanto kaskessa oli biologianopettaja. Hän oli niitä ihmisiä, joiden ensisijainen mielenkiinto oli täysin muualla kuin opetustyössä. Oikeammin sanottuna omassa perheessään ja omissa lapsissaan. Vallan joka tunti hän muodossa tai toisessa tilitti meille huolensekaisia ajatuksiaan siitä, kuinka lapset kotona pärjäävät ilman häntä. Hänellä tuntui olevan täysi varmuus siitä, että kodin lastenhoitaja (hän oli varakkaan henkilön puoliso ja kodinhoitaja piti huushollista huolen) keskittyi lähinnä lasten kiduttamiseen. Meillä oppilailla oli keskenämme vähän jo vedonlyöntiporukkakin siitä, tullaanko seuraavalla tunnilla taas kuulemaan ja kuinka monta  kertaa huolestuneita huokauksia ja näkemään kaihoisia, kotinurkille suunnattuja katseita luokan ikkunasta.  

Meitä alkoi asia pikkuhiljaa sitten vähän sapettaakin. Luulenpa, heh, että pieni pirullisuus pesiytyi tunnilla annettuihin vastauksiin. Tilanne jotenkin kärjistyi ja päättyi siihen, että luokan luotto-oppilas kävi kertomassa epäluottamuksestamme aina niin empaattiselle rehtorillemme. Sanalla sanoen, hän kertoi rehtorille, että odottaisimme opettajan valmistautuvan paremmin tunteihin ja antavan meille parempaa opetusta biologian tunneilla! Rehtori kuunteli kiinnostuneena ja kaikesta päättäen tarttui asiaan hyvin pikaisesti jonkinlaisen kehityskeskustelun (huom. nykytermi, ei käytössä tuolloin) muodossa. Silloin muuttui ääni biologian opettajan kellossa. Hän muuttui kireäksi, tiukkasuiseksi ja sanalla sanoen: kettuuntuneeksi. Tunnelma oli vaivautunut ja kalsea.

Eräällä tunnilla aiheena olivat Mendelin periytymissäännöt - muistattehan nuo hauskat kukkaset?
Hän opetti asiaa hampaat kirskuen. Piirsi taululle kukkasia, niiden kukkaspoikasia ja viivoja sinne tänne. Sen jälkeen hän pyyhki riimustuksensa pois ja piirsi hieman toisenlaiset asetelmat samasta aiheesta, kiristi poskilihaksiaan ja kysyi:

"No, milläs kirjainyhdistelmällä sitten tähän ruutuun jälkeläisen perimä täytettäisi? Osaattekos sanoa! Noh!"
Luokkaan laskeutui jäätävä hiljaisuus. Kaikki tiesivät vastauksen, mutta kuristava tunnelma esti käsiä nousemasta. Osa ehkä ajatteli vastauksen olevan liian yksinkertainen ollakseen oikea. Osa ehkä pelkäsi nostaa kättä tunnelman takia. Olen varma, että kaikki tiesivät oikean vastauksen, niin helppo se oli päätellä.

Rohkaistuin, viittasin, sain vastausluvan ja sanoin: 
"Bb".
Opettaja katsoi minua piinaavan pitkään suu tuimana, silmät kylmänä. Sitten toinen suupieli hieman värähti hymyntapaiseen irvistykseen ja hän sanoi: 
"Niin. Sinä varmaan arvasit tämän."

@@@

Epilogi: mitä sanoin opetustilanteessa oppijalle? Kielellä jo pyöri: "Sinä varmaan arvasit!" Mutta en sanonut sitä. :D Olin siis sittenkin oppinut biologian opettajalta jotakin! Wu-huu!

t. Helga,
josta ei sitten biologia koskaan tullutkaan

(Tämä alla oleva viisaus oli taannoin jossakin, josta sen nappasin arkistoihin. Eikös tämä aika hyvin sopisi tähän pieneen muistelohon?)






3 kommenttia:

Risa kirjoitti...

Kuusikymmentäluvulla tuli Beatlesien myötä pojilla muotiin pitkä tukka. Luokallamme oli yksi rohkea poika nimeltään Ilkka, joka ensimmäisenä uskalsi antaa hiustensa kasvaa. Siitä rehtori alkoi kutsua häntä Hilkaksi. Muistan, miten häpesin rehtorin puolesta, koska muuten pidin komeasta rehtoristamme valtavasti.

Helga von Köchel-Verzeichnis kirjoitti...

Tirsk! ...ja hoh! Olipa nokkela rehtori, muttei kovin hienotunteinen. Samoihin aikoihin isälläni oli tapana parodioida halveksumaansa Beatlesia (oli klassisen musiikin ja swingin harrastajia, vihasi rautalankaa). Hän kampasi viispiikkisellä hiuksensa naamalleen ja alkoi muka rämpyttää ilmakitaraa päätään leuhkasti ravistellen. Muistan myös kaplakan, mikä tuli, kun perheen esikoinen (naispuolinen) halusi Jamekset. Tuolloin äidille jo ajatus housuistakin oli vähän liikaa! (Äiti käyttää nykyään housuja.)

-Koulussa sattui kyllä monenmoista. Enimmäkseen onneksi muistot on positiivisia.
Joskus kansakoulukaverin kanssa on muisteltu edesottamuksiamme kansakoulun alaluokilla. Hän joutui kerran jälki-istuntoon tappelemisesta yläluokkalaisen tytön kanssa. :D Jos aivan tarkkaan muisteleni, niin olin kyllä eturivissä kannustamassa (hänellä oli tuolloin hyvin terävät kynnet). Emme kumpikaan enää kuolemaksemmekaan muistaneet tappelun aihetta, mutta hyvä tappelu se oli joka tapauksessa niin kauan kuin sitä kesti. Sitten tuli opettajia pilaamaan hyvän session.
Oltiin aika usein jonkinlaisena silmätikkuna, kun kansakoulun opettaja arvioi tyttöjä esim. käsityötunneilla. Ei oikein loistettu opettajan suosikkilistojen kärjessä :D Sitten meille vaihtui miesopettaja, joka puolestaan taisi katsoa ymmärtäväisesti läpi sormien touhujamme.
Kansakoulukaveri on nyt erään suuren kaupungin johtotehtävissä, apulaiskaupunginjohtajana tai sinnepäin. Asiallinen virkanainen, fiksu ja joviaali. Olemme vieläkin tekemisissä, oikeastaan päivittäin (FB). Liputan sinulle, rakas kansakoulukaverini! Periksi ei annettu :D

t. H

Anonyymi kirjoitti...

Aaa,

jälleen yksi potentiaalinen kohtauspiste Helgan ja Täti A1:n kiertoradoilla. Täti näet (näin on muistavinaan) pyrki ja pääsi biologianopintoihin, mutta se "so-many-men-so-little-time" ihan vain asioihin suhteutettuna vei toisaalle.

Liekö muinaisten biologianoppien perua, että kaupassa käydessään Täti tiiraili huolissaan italialaista makkarapakettia, johon oli kissankokoisin kirjaimin painettu: SALAME FELINO. Eikös tuo feli- jotain ole kissa, mitä? Suomenkielinen teksti vakuuttaa, että possua on makkara, joten Täti sitten siitä rohkaistui, osti paketin ja päätti pistellä makkaran suuhunsa.

Hyvää ystävänpäivää Helgalle ja hengareille!

Tätikuntoisuusluokka A1