Mendelin periytymissääntöjä ja vanhoja opettajia

Netistä imuroitu kaikkine puhekuplineen
hakusanalla old teacher.

Yhtenä päivänä eräässä opetustilanteessa pläjähti päähän vanha biologianopettaja, sillä ensimmäinen mieleeni juolahtanut repliikki oli hänen repliikkinsä noin 40 vuoden takaa! Moni muistaa opettajiaan - hyvässä ja pakko sanoa rehellisesti: pahassa.

@@@

Elettiin lukioaikoja. Lempiaineeni oli biologia, jonka lisäksi biologia ja vielä biologia. Nautin koiran kanssa metsissä kuljeskelemisesta (kas kummaa: nautin edelleen, viimeksi toissailtana), yritin vähän bongailla lintujakin ja kuljin sienestämässä. Se olikin oivallisen virkistävää sillä meillä oli lukioporukan kanssa toinenkin yhteinen harrastus, nimittäin bilettäminen. Ja mikäpä virkistävämpää kuin tepastella metsässä raittiissa ilmanalassa pikkutunneille venyneiden bileiltojen jälkeen ;)

No, biologiasta olin hanakka oppimaan enemmän. Lueskelin kaikenlaista, mukaan lukien koulun biologian kirjat, joita oikeastaan ahmin. Mikähän outo mielenhäiriö tuo biologiahomma oikeastaan oli, en tiedä. No, ainoa kanto kaskessa oli biologianopettaja. Hän oli niitä ihmisiä, joiden ensisijainen mielenkiinto oli täysin muualla kuin opetustyössä. Oikeammin sanottuna omassa perheessään ja omissa lapsissaan. Vallan joka tunti hän muodossa tai toisessa tilitti meille huolensekaisia ajatuksiaan siitä, kuinka lapset kotona pärjäävät ilman häntä. Hänellä tuntui olevan täysi varmuus siitä, että kodin lastenhoitaja (hän oli varakkaan henkilön puoliso ja kodinhoitaja piti huushollista huolen) keskittyi lähinnä lasten kiduttamiseen. Meillä oppilailla oli keskenämme vähän jo vedonlyöntiporukkakin siitä, tullaanko seuraavalla tunnilla taas kuulemaan ja kuinka monta  kertaa huolestuneita huokauksia ja näkemään kaihoisia, kotinurkille suunnattuja katseita luokan ikkunasta.  

Meitä alkoi asia pikkuhiljaa sitten vähän sapettaakin. Luulenpa, heh, että pieni pirullisuus pesiytyi tunnilla annettuihin vastauksiin. Tilanne jotenkin kärjistyi ja päättyi siihen, että luokan luotto-oppilas kävi kertomassa epäluottamuksestamme aina niin empaattiselle rehtorillemme. Sanalla sanoen, hän kertoi rehtorille, että odottaisimme opettajan valmistautuvan paremmin tunteihin ja antavan meille parempaa opetusta biologian tunneilla! Rehtori kuunteli kiinnostuneena ja kaikesta päättäen tarttui asiaan hyvin pikaisesti jonkinlaisen kehityskeskustelun (huom. nykytermi, ei käytössä tuolloin) muodossa. Silloin muuttui ääni biologian opettajan kellossa. Hän muuttui kireäksi, tiukkasuiseksi ja sanalla sanoen: kettuuntuneeksi. Tunnelma oli vaivautunut ja kalsea.

Eräällä tunnilla aiheena olivat Mendelin periytymissäännöt - muistattehan nuo hauskat kukkaset?

Hän opetti asiaa hampaat kirskuen. Piirsi taululle kukkasia, niiden kukkaspoikasia ja viivoja sinne tänne. Sen jälkeen hän pyyhki riimustuksensa pois ja piirsi hieman toisenlaiset asetelmat samasta aiheesta, kiristi poskilihaksiaan ja kysyi:

"No, milläs kirjainyhdistelmällä sitten tähän ruutuun jälkeläisen perimä täytettäisi? Osaattekos sanoa! Noh!"

Luokkaan laskeutui jäätävä hiljaisuus. Kaikki tiesivät vastauksen, mutta kuristava tunnelma esti käsiä nousemasta. Osa ehkä ajatteli vastauksen olevan liian yksinkertainen ollakseen oikea. Osa ehkä pelkäsi nostaa kättä tunnelman takia. Olen varma, että kaikki tiesivät oikean vastauksen, niin helppo se oli päätellä.

Rohkaistuin, viittasin, sain vastausluvan ja sanoin: 

"Bb".

Opettaja katsoi minua piinaavan pitkään suu tuimana, silmät kylmänä. Sitten toinen suupieli hieman värähti hymyntapaiseen irvistykseen ja hän sanoi: 

"Niin. Sinä varmaan arvasit tämän."

@@@

Epilogi: mitä sanoin opetustilanteessa oppijalle? Kielellä jo pyöri: "Sinä varmaan arvasit!" Mutta en sanonut sitä. :D Olin siis sittenkin oppinut biologian opettajalta jotakin! Wu-huu!

t. Helga,

josta ei sitten biologia koskaan tullutkaan

(Tämä alla oleva viisaus oli taannoin jossakin, josta sen nappasin arkistoihin. Eikös tämä aika hyvin sopisi tähän pieneen muistelohon?)