Kevättä ilmanalassa

Kuva: suomenluonto.fi

Päivän sisälläolo tekee pään huopatossuksi ja keuhkoon iskee hapenpuute. Hyppään pyörän selkään ja lähden päämäärättömästi ajelemaan raikkaaseen kevätiltaan.

Päädyn metsätien reunaan. Siitä lähti talvella latupohja, jota pitkin lähden määrätietoisesti polkemaan. Pohja on kuitenkin pehmeä, pyörä tarttuu liejuun ja jumittuu. Hypähdän polkimilta ja uppoan iloisesti mutakkoon. Mitäpä siis enää on hävittävää, joten ryhdyn talsimaan mutakossa ja työntämään pyörää paluureitille. Äkkään polun sivussa suuren lätäkön. Siitä valuu laaja vesipatja polulle. Silloin se iskee. Jokakeväinen mieliteko, joka on riivannut lapsesta saakka. 

Saiko se alkunsa alle kouluikäisenä, kun kotipihalla oli valtava lätäkkö ja naapurin Helenan kanssa uitettiin siinä isän pilkkisaalista? Vai iskikö kouluikäisenä, kun kotikatumme oli rinteessä, vesi huilasi iloisesti katukiveyksen reunassa ja siinä oli hyvä uittaa kaikenlaista kelluvaa roinaa?

Pysähdyn kuin naulittuna lätäkön viereen. Saan idean: kun pyörää kuljettaa polun poikki lätäköstä polun toiselle puolen, tekevät pyöränrenkaat mutakkoon puronpohjan, jota pitkin lätäkkö pääsee tyhjentymään polun toiselle puolelle ojaan. Mutta pyörä on pelkällä taluttamisella liian kevyt, jotta riittävä syvä ojan muodostuu. Sen sijaan jos pyörän päällä makaa mahallaan, hypähtelee sivuaskelia ja kuljettaa sitä edes takaisin saa laskupuroon riittävän syvyyden. Jonkin aikaa saakin tosissaan työskennellä, ennen kuin virtaaman saa riittävän syväksi lätäkön tyhjentyä.

Kas noin.

Näkiköhän tuota kukaan?

Miettii Helga.