 |
| Kuva: Helga |
Oletteko kohdanneet ihmistyypin, joka muuttuu peilikuvaksenne? Minä olen.
Ei, ei, en mielestäni ole narsistinen (kiistän jyrkästi!), enkä kuvittele olevani maailmankaikkeuden valtavassa prosessissa mikään erityinen nappula.
Ja sepä minua juuri ihmetyttääkin. Että miksi joku heijastelisi itseään tälläisestä mitättömästä pienestä kärpäsestä elämän suuressa, valkoisessa katossa.
Kerron tapauksen kansakouluajoilta ja luokkatoveristani Teijasta tai Pirkosta (nimi unohtunut tai muutettu).
Kävin usein hänen kotonaan kylässä. Toisinaan piipahdettii Teija-Pirkon mummulaankin. Se oli hauskaa, sillä oma mummola oli satojen kilometrien päässä. Sinne ei päässyt kuin jouluna tai juhannuksena. Mutta Teija-Pirkon mummulaan pääsi! Mummu paistoi lättyjä ja saatiin syödä kahteen pekkaan vanha piparkakkutalokin.
Sitten alkoi pikku hiljaa ahdistaa. Kaikki alkoi punaisesta "lakkatakista", keinokuituisesta ja kernimäisestä kammotuksesta, joka oli tuolloin suurinta hottia. Punainen lakkatakkini oli -vaikka itse sanonkin- henkeäsalpaavan upea. (Sisko taisi saada samantyyppisen mustan kammotuksen.)
Lakkatakki muuttui ongelmaksi, kun sellainen ilmestyi kaikessa hiljaisuudessa myös Teija-Pirkon karderoobiin. Hän vei lakkatakillaan puolet siitä huomiosta ja ihailusta, jonka oma takkini oli herättänyt. Ihminenhän on perso ihailulle, myöntäkääpäs vain!
En arvannut, että lakkatakki-gate oli vasta alkusoittoa. Se alkoi hahmottua, kun Teija-Pirkolle ilmestyi yhä enemmän samanlaista vermettä kuin meikäläisellä. Hän alkoi olla peilikuvani.
Olin pitempään toivonut itselleni koiraa ja tästä Teija-Pirkon kanssa usein rupateltiin. Vanhempani eivät kuitenkaan asiasta syttyneet. He lupasivat kyllä minulle koiran syntymäpäiväksi, mutta ostivat isokokoisen täytetyn koiran. Se oli heidän mielestään hauskaa (siat!). Surin koirajuttua hyvän aikaa. Sinä aikana Teija-Pirkon kotona kaikessa hiljaisuudessa viriteltiin koirakauppaa, josta luokkatoveri ei pihahtanutkaan. Sitten heille ilmestyi ihana pieni rotukoira. Häh häh hää!
Jo lapsena olin hevosihmisiä ja taistelin elämästäni paikallisella tallilla pirullisten ponien valtakunnassa. Näistä ratsastusasioista toisinaan tuli puhetta myös Teija-Pirkon kotona. Hänen äitinsä oli ratsastusharrastuksestani hyvin kiinnostunut ja kyseli paljon hevosasioistani, joista rupattelin mielelläni (huomaatteko: koira ei edelleenkään karvoistaan pääse). Teija-Pirkon äidin mielestä ratsastus oli hieno ja ylevä harrastus, vähän herraskainenkin. En ihan hänen aivotuksiaan aina ymmärtänyt, mutta hienoahan se minustakin oli. Taistella ison eläimen kanssa siis.
En tiennyt tuolloin, että perheessä oli jo päätetty satsata tyttären ratsastusharrastukseen. Näin aikuisiällä arvioiden perhe oli kaikesta päättäen hyvin pienituloinen ja arvelen ratsastuksen olleen perheelle suuri taloudellinen ponnistus, sillä tunnit eivät ilmaisia olleet silloinkaan. Toki vanhemmat olivat työssäkäyviä ihmisiä ja tyypiltään kunnollisia ja tunnollisia. Heillä oli lastensa suhteen kaikin puolin paljon odotuksia ja hyvistä koenumeroista annettiin siinä perheessä rahaa (minun kotonani tuskin ketään numeroni kiinnostivat).
Ei ole mitään pahaa olla lapsistaan kiinnostunut ja yrittää järjestää heille menestyvä tulevaisuus! Sitä tuossa perheessä kovin kiihkeästi toivottiin. Vanhemmat halusivat, että Teija-Pirkolla ja hänen veljellään on mahdollisimman kilpailukykyiset edellytykset selvitä elämän konkurenssissa. Mikäs siinä.
Sitten alkoi tuntua, että perässäni on varjo, joka liikuttaa raajojaan täsmälleen samaan tahtiin kanssani. Sitä ei pääse karkuun mihinkään. Kun pyöräilen ratsutallille, se seisoo jo karsinassa. Kun menen partioleirille, solmii se siellä huiviaan. Kun seison lakkatakissa, pukee hän vieressä päälleen omaansa. Kun kirjoitan mummolle, kaivaa hän kirjoituspaperia laukustaan. Ahdistavaa.
@@@
Epilogi:
Joku vuosi sitten katsoin puolihuolimattomasti sivusilmällä Linnan itsenäisyyspäivän juhlia. Terästäydyin, kun kättelyjonoa näytettiin. Aivan oikein: Teija-Pirkko seisoi kättelyjonossa ja lähestyi presidenttiparia vääjäämättömästi komeassa iltapuvussaan miehensä kanssa. Terästin korviani! Luokkatoverini oli pitänyt hieman erikoisen sukunimensä kaksoisnimen etuosana ja mies esiteltiin suuren valtionyrityksen johtajana.
...mutta sitä en tiedä, mihin Teija-Pirkko eteni, paitsi hyvään naimakauppaan. Ehkäpä hänestä tuli arkktehti? Kenties juristi? Tai kauppatieteilijä?
Näihin päähän putkahtaneisiin muistikuviin,
Helga
2 kommenttia:
Lohdun sana Helgalle: "Jäljittely on kateuden imartelevin muoto." Lainausmerkit markkeeraavat sitä, että Täti A1 lainaa jotakuta suurempaa ajattelijaa, vaikkei muista ketä. Tätiä ajatelma on lohduttanut eritoten tilanteissa, joissa matkija esittelee alun perin Tädiltä kotoisin olevaa ideaa omanaan.
Täti on kerran päässyt/joutunut seuraamaan tapausta, jossa nuori nainen alkoi muuntua ihailunsa kohteeksi, joka ei siis ollut mikään julkisuuden henkilö, vaan vain samoissa ympyröissä pyörivä, ihailijaa vähän vanhempi nainen. Ei ollut kivaa, ihailun kohteella ainakaan.
Jos markkinoille tulee vielä valkoisia stretch-saappaita, Täti hankkii semmoiset. Ensimmäisen aallon aikaan Täti oli niin pikkulikka, että sai tyytyä vain haaveilemaan maksitakista, minihameesta ja ryppymuoviin verhotuista sääristä. Niissä kelataan sitten kartsalle, Helga punaisessa lakkanailonissaan ja Täti hohtavanvalkoisissa saappaissaan!
Ystävällisesti tervehtien,
Tätikuntoisuusluokka A1
Kiitos Täti A1 osuvasta lainauksesta!
Omia ideoita on liian vähän vastaantullakseen, mutta omia kokemuksia ja sattumuksia sitäkin enemmän ;D Pahin tapaus oli joskus 90-luvulla, kun jouduin Maan Matosten edustajana tilaisuuteen, jossa oli erään yritysalueen First Ladyja. Menemättä yksityiskohtiin (yksityiskohdat muutettu tunnistamisen vaikeuttamiseksi) kerrottakoon ympäripyöreästi, että The First Lady of Ladies oli tunnettu huomionhakuisuudestaan. Hänelle olikin tapahtunut lähinnä kaikki, mitä Utsjoen ja Antarktiksen välillä voi kuvitella. Erityisen mieluisa oli tapaus, jonka hän kertoi seurueen keskipisteenä paistatellessaan. Se herätti paljon naurua, ihmetystä ja kuulijoiden lisäkysymyksiä. Minä sen sijaan kiemurtelin vaivautuneena: se tapaus oli aivan varmasti kyllä tapahtunut minulle, eikä hänelle. Hän oli vain sen aiemmin kuullut. Jos siis aivan tarkkoja ollaan. Hän väritteli tarinaa mehukkailla yksityiskohdilla, joissa ei ollut totuuden häivääkään, mutta jotka kovin suuresti riemastuttivat kuulijoita.
Ja Koska Olemme Aina Kovin Positiivisia, niin kaivan tapahtumasarjasta positiivisia puolia:
- tarina oli hauska (kuten se oli tapahtumahetkelläkin ollut)
- tarinan itsekeksityt yksityiskohdat ja lisäkysymyksiin annetut väritelmät olivat aika osuvia ja hauskoja
- kuulijoilla oli hauskaa
- vallitsi positiivinen ja rattoisa ilmapiiri (jota pilasi yksi kiemurteleva, vaivautunut ja väkinäisesti hymyilevä tosikkonaama)
- monet varmaan muistavat sen vieläkin ..... ja ehkä kertovat sitä jossakin itselleen tapahtuneena tapauksena ;D
Täti aaykkösen kanssa me tepastellaan käsikynkkää keskikaupungin jalankulkukäytävällä polven yli ulottuvissa stretch-saappaissa. Meikäläisellä on keinokuituiset koivistolais-tyyppiset mikrot jalassa ja aaykkösellä polven alapuolelle gumminauhalla kiristetyt samettiset knikkersit (tms). Tädin maksitakki reuhottaa auki ja viistää maata, meikäläisen lakkatakki on kuristettu leveällä vyöllä (hapsuvyö on takin alla) keskeltä torsoa. Tädillä on päässä kirjava, jättilierinen hattu, kaulassa suuri huivi ja meikäläisellä päässä on pelkkä paashikampaus, ei mitään muuta. Edes kampauksen alla. (Nirunarusaappaat meillä on kotona.)
t. Helga
Lähetä kommentti