Vanhan valokuva-albumin mä löysin yllättäen - ja kaikenmaailman äitejä

Helgan kuva: Australiasta

Tiedätkö tilanteen, jossa joudut etsimään valokuvaa ja olet aivan varma, että muistat, missä se oli? Siinä on alkuun sellainen viitisen minuuttia kestävä etsikkoaika, jolloin on aivan vakuuttunut, että kuva löytyy. Sitten seuraa kymmenisen minuuttia epätoivoista selaamista ja tiukkaa muistilokeroiden kaivelua: "Oliko se ennen tätä tapausta? Vai sittenkin sen jälkeen?"

Tunnin kuluttua huomaa ajan kuluneen rattoisasti vanhoja kuvia katsellessa ja palautellessa muistoja mieleen.

Lopputulos: alkaa miettiä: "Mitäs minä olinkaan hakemassa?"

(Kuvaa ei löytynyt. Sen sijaan löytyi monta muuta. Näytän niitä tässä. Jos on jo aiemmin näytetty, niin suokaa tuhannesti anteeksi, älkääkä kuluttako niissä silmiänne.)

@@@

Kuva: Helga. Nämä olivat jotakin merilintuja, vähän kuin merimetsoja.
Paikka on Tasmania, siellä Swansea niminen paikkakunta.

Tuo Australian reissu oli kyllä mieleenpainuva, mutta onhan sinne juukeli soikoon matkaa! Ihan jälkikäteen harmittaa, että hiukan liian vähän aikaa tuli satsattua reissuun, kun kerran niin kauas läksi. Varailtiin lennot halvimman vaihtoehdon mukaan. Sen seurauksena tuli aika monta vaihtoa. Kului aikaa ja lakritsitupakkia ennen kuin oltiin takaisin kotiovella.

Australian reissusta on ainakin kymmenkuntavuotta aikaa, jotta lienevätkö jo keksineet aikakoneen, jolla ihmisen voi siirtää maapallon toiselta laidalta toiselle. Semmoiselle olisi kyllä tilausta.

Kuva: Helga.
Polliisi se on kengurumaalaisillakin. Onneksi!

No, en rasita lukijaa homeisilla kuvillani tällä kertaa enempää.  Sen sijaan kerron tapauksen lähipäiviltä. Ydinviesti: Äidit, oi Äidit! 

@@@

Nääs, kävi niin, jotta meikäläinen koitti kerrankin olla laajasydäminen. 

(Huom: tarina sisältää opetuksen, joka voi vaarantaa mielenterveytesi. Ei siis sovellu kaikenoppineille, eikä Äideistä Parhaimmille.)

Tausta: hermostollisista ja urheilullisista syistä ratsastelen etupäässä ittekseni sekä opetuksen alaisena että omin päin. Poikkeus: maastoratsastus, jonne en koskaan lähde yksin turvallisuussyistä. 

Nyt opettaja tarjosi yksityistunnin sijasta vaihtoehdoksi ryhmätuntia alkeistason ratsastajien kanssa. Koska tiedän opettajalla olevan kädet täynnä hommia tällä hetkellä ja arvasin hänen tarvitsevan yksityistuntini ajan muuhun puuhaan, niin viestitin, että kyllä passaa. Menin siten vasta-alkajien ryhmään, joka oli lomien takia vähän vajaakin. Tunnissa ei ollut moittimista ja vasta-alkaja olen joku vuosi sitten ollut itsekin.

Kuva: Helga.
Pussipiru lastensa kanssa (uusi ratsastuspusero oksan alla piilossa).

Tunnin lopussa kentän reunalle kokoontui joukko seuraavalle tunnille tulevia tyttöjä. Useimmiten ainakin osa hevosista jatkaa toisenkin tunnin, joten huutelin: 

"Onko Pallerolle (nimi muutettu ;D) ratsastajaa vai viedäänkö sisään, ho-hoiii!" 

Lapset katsoivat vaiteliaina ("Hullu ämmä!"). Sitten Uunituoreeseen Ratsastuspuseroon pukeutunut nainen vastasi: 

"On!" ja kääntyi kannoillaan poistuen paikalta. 

Tyttöjoukosta erkani aran näköinen about 10-vuotias lapsi puleeratuissa tamineissa. Sanoin, että hyvä juttu - saat Palleron tästä ja vielä ihan ilmaiseksi! Tyttö hymyili varovasti. Tiedustelin, josko haluaa nousta suoraan selkään ja hän nyökkäsi. Niinpä kolmeen pekkaan taivallettiin nousujakkaran ääreen. Silloin viereeni ilmestyi Uunituore Ratsastuspusero (The Mama!) ja sanoi äreästi:

"Ja minä jatkan nyt tästä!" Hän otti suitset kädestäni. 

Mikäs siinä. Yritin hymyillä ystävällisesti. Hän katsoi minua tutkivasti ja sanoi:

"Kuule, onko sinulla minun raippa käytössäsi!"

Katsoin raippaa, katsoin häntä jauhot kurkussa ja tunsin itseni sekä hämmentyneeksi hölmöksi että altavastaajaksi ja ihan himpun verran varkaaksikin. Älysin sitten sanoa:

"Kyllä tämä on ihan minun oma raippa."

Hän katsoi ja sanoi:

"Niin. Minä laitan omani aina hyllyn alle piiloon. Sitäpaitsi ...näytäpä raippa tänne (näppää kädessäni olevasta raipasta kiinni) ... minun raippani on kuluneempi. "

Jäin sanattomaksi.

Törmäsin Naamatuttuun Naiseen "raippojensäilytyshuoneessa" Kerroin, että minua epäiltiin juuri raippavarkaaksi sellaisen henkilön toimesta, joka säilyttää raippaansa kaapiston alla. Naamatuttu Nainen könysi kaapin alle, veti sieltä samannäköisen raipan esiin ja purskahti nauramaan:

"Hänkö ajatteli sinun kaivaneen raipan oma-aloitteisesti kaapin alta ottaaksesi sen käyttöösi?"

Kotiin ajellessani funtsailin kuinka Uunituore Ratsastuspusero saattoi ajatella, että tälläinen lähes äitinsä ikäinen tantta olisi ollut rohmuamassa hänen hikistä raippaansa. Ja vielä kaapin alta.

Konkluusio: on asioita, joita tiede ei pysty selittämään.

(En mene enää lasten tunneille nostelemaan äidin pikku kullanmuruja hevosten selkiin ennen kuin Itse Pussipiru on paikalla.)

t. Helga

Ps. taannoin seurasin lasten tuntia kentän reunalta. Opettaja (kokenut ja hyvä) sanoi tunnin päätteeksi, että menkääpäs makaamaan hevosen selän päälle. Yksi lapsista ei halunnut tätä tehdä. Näin, kuinka häntä pelkkä ajatuskin pelotti. Ja mitä tekee äitinsä: tulee kentän reunalta lapsensa viereen ja alkaa painostaa lasta, vaikka tyhmempi mummoikäinenkin näki lapsen pelkäävän kuollakseen. En voinut käsittää, miksi äidille oli pakkomielle saada lapsensa makaamaan hevosen selälle! Millään muotoa ei voi ajatella äidin halunneen lapsensa parasta. 

Pelkoa ei voiteta pakottamalla, ei äidin itsensäkään. Eikä hevosenkaan. Se opetetaan hevosenkäsittelyn perusasiana. Ei näköjään tekisi pahaa järjestää joillekin äideille oppitunteja lapsen käsittelyssä. 

"Äideistä parhaimman sain. Hän ymmärtää ja lohduttaa..."

Kuva: Helga.
Australialaisia koululaisia. Hyvät aurinkosuojat!