 |
| Räjäytetystä bunkkerista ottamani kuva. |
@@@
Kalusin tänään kolopallokenttää kuljeskelemalla lyöntiharjoittelualueella eli rangella. Tuli käytyä myös harjoittelugriinillä eli viheriöllä tarkkuuttamassa puttilyöntiä eli lyhyttä tai joskus vähän pidempää tökkäisyä suoraan reikään, heh. Piipahdin siitä bunkkeriin eli hiekkalyöntipaikalle. Siitä etenin lätkimään muutamia lyöntejä lyhyellä harjoituskentällä. Siellä oli nuorimies (= alle 45v) myös harjoittelemassa. Puhui välillä kännykkään ja suuntasi sitten muutaman sanan meikäläisellekin. Ja nyt tulee kliimaksi:
On pakko tunnustaa narsistinen heikkous, ts. yksi niistä. Nimittäin se, että ihan väkisinkin tuntee hieman itserakasta mielihyvää huomatessaan olevansa lajissa nelikymppistä nuortamiestä taitavampi. Olkoonkin, että häiskä ajaa ohi todennäköisesti jo tänä kesänä, mutta silti ;D
@@@
 |
| Kuva: YourDOST |
Onko kahdella lukijallani narsistisia heikkouksia? Kehtaako tunnistaa, kehtaako tunnustaa?
Esim. vilkaisetko puolisalaa kuvajaistasi kun kuljet näyteikkunan ohitse? Vai kuulutko joukkoon, jotka peilaa itseään häpeilemättä puhuessaan (kuten kampaajani), elehtii tyytyväisenä peilin kautta itselleen ja ikään kuin filmaa itseään (vrt. selfie). Tälläinen on kiusallista havaita. Se lyö aina pienen moukanleiman tyypin otsaan. Ei voi mitään. Sanottava on tämäkin.
Entäpä tänään käyty keskustelu, jossa olin innocent bystanderina. Se meni näin:
Nuori kollega X osoittaa sanansa vanhemmalle mieskollegalle Y:
"Muistan vastavalmistuneena kuunnelleeni luentoasi. Sanoit, että hyvälle töitä löytyy."
Johon mieskollega Y:
"Ai sanoinko niin?! Siis minäkö sanoin? Minä siis? Eikös se ollut aika viisaasti sanottu?"
Harmi, ettei ollut käsipeiliä taskussa. Olisin lyönyt sen eteen, että katsopa kuka lammen kuvastimesta näkyy. Ja jatkanut: rakastuitko tyyppiin jo aiemmin? (Olisin osannut vastata hänen puolestaan.)
Puolustuksen puheenvuoro: jonkun verran narsismia ihminen tarvii elääkseen. Se täytyy vain sivistyneesti hieman verhoilla - joskus jopa itseltään, koska tunne on hävettävä etenkin yltyessään.
Mutta minä en häpeä kolopallokentän tuntemusta! En takuulla!
@@@
Kolopallosta sanottakoon (toinen lukijani jo näyttää torkahtavan), että kentällä heräsi tuttu tunne, jota olen blogissani jo aiemmin kuvaillut. Siis aversio eli vastenmielisyys tiettyjä pelaajatyyppejä kohtaan.
Tarkoitan pientä pimatsu-tyyppistä ilmestystä, joka tipsuttaa kultakellosonninsa kanssa pylly piukeana. Lisäksi tarkoitan kiljahtelevaa marttaa, joka kulkee Veikon, Juhanin, Osmon, Pentin tai Olavin kanssa ja pitää kovaa räpätystä. Sillä hän peittää hermostuneisuuttaan tai tiedottaa lähiympäristölle, että vakiokalustoa ollaan. Martalla on pinkki aurinkolippa. Sen ylitse hän on pöyhinyt hiuspehkonsa. Asuste seuraa lipan väritystä. Hänellä on huulipunaa ja korvain takana sihahdus yökerhotyyppistä hajuvettä.
Mutta minä tanttara se otan järeässä olomuodossani tankkauspisteestä korillisen palloja, kaivan ampumavehkeet laukustani ja alan tykittää kuulaa tantereelle ikään kuin en kuulisi enkä näkisi mitään. Motto: "Mummoni oli moukarinheittäjä!"
Ensin otan mailan nimeltä P, sitten numerot 9,8,7,6 ja 5 järjestyksessä (isommilla raudoilla en pelaa, tiedoksi alan harrastajille). Sitten seuraa postimyynnistä Jenkkilästä 5 dollarilla ostettu ihmemaila, joka vastannee puuysiä (puu9). Sitten saa puheenvuoron puu vitonen ja perään draiveri eli harvesteri eli tykki. Siitä sitten nopea siirtymä mailaan nimeltä S, jonka annamme laukoa puolenkymmentä yksitoikkoista korkeaa kaarta tavoitellen yhtä samaa laskeutumispistettä.
Ja se on siinä. Ei siinä pinkistä aurinkolipasta ole minkään valtakunnan hyötyä. Haittaa siitä sen sijaan näyttää olevan, kun kaiken maailman korpit, kotkat ja k*sipäät ottavat uhrikseen blogeissaan ja roskajulkaisuissaan. Viimemainituilla viittaan oheiseen julkaisuuni.
@@@
 |
| Yksinäinen ja herttainen käpy syvällä suomalaismetsissä. |
Asiasta ananakseen ja vaivihkaa tässä vain salaisuutena, että lienee turha sanoa, jotta pyysin minulle tuntemattomalta tallilta muutaman pelonvoittamis-yksityistunnin heidän laiskimmalla hevosellaan. En aio pukahtaakaan jykevästä ruunastani, joka nauttii tällä hetkellä laitumen vapaudesta noin kahdeksan kaverin kanssa. Esitän siipeensä saanutta onnetonta tätiratsastajaa. Se ei ole vaikeaa. Sehän minä nimittäin olen. Ja kärsin yhtä aikaa sekä ratsastuspelosta että vierotusoireista hevosten suhteen. Tuo älytön kolopallopeli on vain kalpea korvike kunnon harrastuksille ja lorvailu pelikentillä perustuu osin perhesuhteiden ylläpitoon. (Totuus myös tämä: harrastelijatyyppinen liikunta on elinehto meikäläiselle, kaikissa muodoissa mitä ruhoni kestää nykyisellään.)
@@@
Päivän resepti palkaksi lukijalle.
Ruokalajin kehittäjä: Helga
Ruokalajin nimi: Porsasradion pasta
 |
| On herkullisempaa kuin äkkiä luulisi. |
- mitä tahansa pastaa noin viisi kourallista (riittää useammaksi päiväksi)
- 1 lihaliemikuutio
- vettä
Pasta keitetään lihaliemessä. Sillä välin kuorimahärvelillä vedellään kesäkurpitsalta iho pois ja pilkotaan se. Silputaan vähän uutta tai vanhaa tai punaista sipulia, mitä nyt löytyy.
- 1 kesäkurpitsa siis
- sipulia
Lisätään pastaan 1 purkki tomaattimurskaa valkosipulilla ja yrteillä maustettuna versiona.
- 1 purkki tomaattimurskaa (maustettua)
Heitetään sekaan vanhentumisvaarassa olevat tomaatit.
Lopuksi tulee huipennus:
- 1 rasia tuorejuustoa sekoitetaan joukkoon
- lisään vielä suolaa, koska rakastan suolaista ruokaa. Persiljaa rakastan myös.
Ja siinä se. Valmistusaika = pastan kiehumisaika. Kesäkurpitsa ei tarvi paljoakaan aikaa kypsyäkseen kuten tiedämme. Sipulit ja tomaatit kypsyvät kyllä pöytää kattaessa.
Näihin puheisiin,
teidän Helga
8 kommenttia:
Tämä oli taas niin hauska juttu. Kolopallosta en ymmärrä yhtään mitään. Mutta selväksi tuli.
Tästä eteenpäin, ei tarvitse lukea. Vuodatan vain omaa narsistista sieluani:
Minun iässäni ei enää katsota peileihin. Jos joskus näyteikkunan ohi kulkiessa huomaan oman kuvani, kauhistun: en kai tuo vääränlaisen näköinen ole minä? Omaa kuvaansa ihaileva kampaajani on valittanut kaikesta mahdollisesta minussa, jopa olkapäistä, joissa kuulemma ei ole ryhtiä ja siitä, että puhun koko ajan, enkä uppoudu naistenlehtiin.
Mutta yhdessä suhteessa olen salaa oikea kukkiva narsissi:
Hankin nuorena laskuvarjohyppääjän lupakirjan ja osallistuin pari kertaa SM-kisoihinkin. Joka ikisessä tylsässä kahvipöytäkeskustelussa oman ikäisteni tätien seurassa sisältäni pyrkii esiin halu kertoa kuinka tuosta vain hyppäsin ulos lentokoneesta ja tein Maijan, Matin ja Pekan kanssa vaikean kuvion ja saimme neljännen sijan palkaksi Utin laskuvarjokerhon T-paidan.
Mutta annas olla, koskaan en sittenkään kehtaa avata narsistista suutani, sillä jostain syystä tuntuu, ettei sellaista sovi kertoa, ettei saa leuhkia, ettei saa olla tyytyväinen itseensä, eikä ainakaan ylpeä saavutuksistaan. (Onko lentokoneesta ulos hyppääminen saavutus?) Että osoittaisin vain olevani hemmetin typerä. Siis olen saanut perisuomalaisen kasvatuksen remmin uhalla (minun lapsuudessa remmi ei vielä ollut kielletty kasvatusmenetelmä).
Kiitos Risa kommenteista!
Kas, meikäläinenkin kauhistuu omaa peilikuvaansa, joka tulee vastaan, kun kävelen eteiseen. Hyvä, etten kirkaise. Mutta usko tai älä: eräät naistyypit kyllä peilailevat itseään lähes hamaan dementiakotiin asti. Olen nähnyt omin silmin! Mikäs sen herttaisempaa, kun vaippahousuna tärrätä huulipumadaa ikivanhasta meikkilaukusta vähän sinnepäin!
Laskuvarjolla hyppääminen ON saavutus! En kuuna kullanvalkeana hyppäisi laskuvarjolla, en uskaltaisi. Olen kerran ollut mukana diagnosoimassa kuuseen pudonnutta. Onneksi siinä ei mennyt kuin vähän selkänikamaa ja sehän nyt on hevosihmisille ihan pelkkää tavallista kauraa joku nikama sinne tänne. ;D
Tuo laskuvarjohyppääjän elämänmallisysteemi on mulle tuttu sekä omasta kohdasta että ystäväpiiristäni, vaikkei juur laskuvarjoihmisiä joukoissa olekaan. (Miten nuo onkin imuroituneet lähipiiriini, en voi käsittää ;D )
Tunnistan myös halun tuoda esiin laksuvarjohyppy-tyyppisiä kokemuksia. Edustamassani ammattiryhmässä on niin paljon ekstremistejä, että jossain kohtaa alkaa ihan öklöttää kuunnellessaan "Mutta minäpä kerran..."..."Jaa, tuo ei ole kuule mitään kun minä sen sijaan....!" Kaipa siihen sortuu itsekin. Mutta siitä olen eri mieltä, etteikö ihminen saisi iloita onnistumisistaan. Aina löytyy joka tapauksessa selkäänpuukottajia. Niitä sanotaan toisella nimellä kateellisiksi. Niitä voi olla lähipiirissä ja sukulaisissa. Mutta minkäs sille tekee, jos on sairastunut omiin mitättömyyden kokemuksiinsa eikä voi sietää toisen tuulettelua.
Remmiä on kuule tullut täälläkin, että roikasi. Lienen samoja ikiä kanssasi. Silloin ei tukkapölly ja remmi ollut mitenkään paheksuttuja ja niitä tuli maistettua, kun olin tyttösenä hieman monimuotoinen toimija.
Enkä menis sanomaan, etteikö luonne olisi säilynyt.
Remmiä ei vaan enää tule ;D
Voi hyvin!
t. Helga
Joo, kyllä laskuvarjohyppääjissäkin oli jo minun aikana koko ammattikuntien kirjo edustettuina. Oli suuren yrityksen johtajaa ja taksikuskia, palomiestä ja koulutyttöä.
Kentällä kuitenkin oltiin vain hyppääjiä ja samat mustaa huumoria sisältävät insider-vitsit naurattivat. Sitten alettiin puhuttua lentokoneista ilmaston saastuttajina, joten kai sekin suitsi intoa puhua kokemuksistaan.
Polvilumpio halkesi kerran, kun täräytin kiitoradalle, ja Marian sairaalassa Helsingissä nuoret lääkärinklopit pitivät monella tapaa hauskaa minun kustannuksellani. Eivät tienneet, että karskin hyppääjätytön sisällä oli arka, pieni, remmillä kasvatettu tyttö, joka ei tiennyt tykätäkö vai ei siitä, että komeat lääkäripojat tulivat niin liki. Huah, mitä muistoja.
Tack skall du ha, Helga, och har det så bra denna veckan!
Jag tycker om pakkoruotsi också.
Pidän itseäni tuona mainitsemanasi lukijana. Elämässäni on ollut viime aikoina haastavia elementtejä, jotka on vieneet aikaa keskittymiseltä itseeni. Liekö se vaikuttaa, etten tunnista narsistisia piirteitäni itse. Ehkä niitä muut tunnistaisi, en usko olevani mikään pyhimys.
Aika paljon allekirjoitan Risan mietteet. Peiliin katson vain tarkistaakseni etten ole varisenpelätin. Ja kantapään kautta koettua on se, että jos ilmaisee itseään niin, että sitä voi olettaa kehumiseksi, niin heti tulee lunta tupaan!
Jos koen jonkun saavutuksena, on se sitä vain itselleni. Onkohan se narsismia?
Kolopallosta en tiedä yhtään mitään. Ihaillen katson kyllä sitä, ja mietin ettei minun luonteellani jaksa pientä palloa tähdätä koloon.
Laskuvarjohyppäämiseen minulla on kyllä rajoitteet muualla kuin päässä!
Kiitos kommentista, anonyymi!
Ajattelen niin, että oikeastaan pitäisi nopeasti keksiä nokkela ja oivaltava kommentti, kun ja jos (usein!) tulee lunta tupaan, kun innostuu riemuitsemaan jostakin ja se ei jollekin toiselle passaakaan. Ei vaikka ihan pieni riemunaihe olisi, niin jo tulee puukko lapojen väliin. Pitäisi osata heti tuumia jotain terävää, joka saisi napauttajan huomaamaan moukkamaisuutensa. Mutta keksipä nyt äkkiä mitään älykästä!
Olin joku aika sitten tilanteessa, jossa työstä ja kuormituksesta perusärsyyntynyt lähityötoveri sipaisi meikäläistä kohti äkillisen ilkeilyn, joka tuli ihan puskista kaikille kuulijoina olleille. En tiedä mikä laukaisi ilkeilijän hänen sielussaan vai oliko hällä itsellään vain liikaa päänsisäistä meteliä ja yleistä ketutusta. Stressaantuneille ihmisillehän on kovin tyypillistä (ja raukkamaista) purkaa ärtymyksensä lähimmäisiin.
Toinen työtoveri laukaisi siihen heti nasevan kommentin: "Henkilöön ei mennä!"
Kiitin siitä häntä jälkikäteen.
Kolopallo on laji, joka herättää monenlaisia tunteita. Ei ehkä enää niinkään kuin 90-luvulla lajia aloitellessani sukulaisuusssyistä. Olin välillä useamman vuoden pelaamatta, mutta nyt olen pelannut apaut 18 vuotta aktiivisesti, jos kohta hevoshommat on hyydyttäneet viime vuosina tahtia. Nyt ehkä tulee taas enemmän pelattua, kun hevosen kanssa kävi miten kävi.
Joskus 90-luvulla ja vielä vuosituhannen vaihteessa lajista mainitseminen oli kamikaze-hommaa. Siitä syystä huomasin usein käyttäväni kiertoilmauksia, jos joku vaikka kysyi olitko lomalla ja mitä teit. Sanoin, että pelasin palloa vaan, ei sen kummempaa. Moni tyytyi siihen. Golf on sanana - ja vähän aiheestakin ainakin aiemmin - sellainen p*skantärkeilijöiden terminologian kultahippunen, että sitä saa vähän tälläinen tavallinen maatiainen varoa, ettei tule sotketuksi sekkimersuväkeen ja kaikenkarvaisiin nousukkaisiin. Kattelin tänäänkin kentällä nuorta geelitukkaa, joka rekisterikilvistä (tilapäiset) päätellen oli hankkinut ison käytetyn maasturin Saksasta - ja sattumalta pelaa myös golfia. On siellä sitä keikariporukkaa, ei sitä voi kieltääkään.
MUTTA lajin puolustukseksi sanottakoon, että yhä laajemmat kansanjoukot ja etenkin lapset suurin joukoin ja eritoten tytöt (jip-piiii!) ovat lajin löytäneet. Pelasin tänään minulle tuntemattoman lihavan miehen kanssa. Kertoi leskeytyneensä vastikään ja laji antaa hänelle sosiaalisia kontakteja kun muutoin elelee yksinään. Saahan siinä viettää viitisen tuntia kenen kanssa vaan, sellaistenkin joita ei ikinä ole nähnyt eikä tule näkemään. Opettavaista sekin nähdä ja kulkea ripirinnan monenlaisten persoonien kanssa. Tämä mies tuossa vartalotyypissä tuskin olisi lähtenyt mikään muun lajin tiimoilta helleaaltoon hikoilemaan ja kulkemaan noin 10 km mikä on kierroksen pituus plus lyönnit ja pallolle kumartelut päälle.
Ydinviesti: alkakaa hyvät ihmiset pelaamaan tätä kuningaslajia, jossa pahin ja ainut vastustaja on juuri se, jota aamulla peilistä säikähdät! :D
...mitä tulee pienen pallon koloon tähtäämiseen, niin tämä laji jos mikä kasvattaa kärsivällisyyttä ja itsehillintää. Mutta myös kykyä sietää täydellistä möhlimistä jopa 5 tunnin sessiona ja toisten ihmisten silmien edessä vielä kaiken hyväksi!
No kas, ajauduin kehumaan tätä juppilajia olan takaa. Mutta on siinä etunsa!
Ei se kyllä hevoshommia voita, ei sinne päinkään. Ihan pliisua hommaa siihen nähden,
sanoo Helga,
joka juuri sopi tuntemattomalle ratsastuskoululle yksityistunnin ensi viikoksi... ja suunnittelee - jos olotila ja edellytykset on suotuisat - mahdollisuutta siirtää ruskearuunansa kenties sinne jos siellä nyt ylipäätään edes olisi tilaakaan, ihan vain tämmöinen hypoteettinen ajatus tämä on. Ikävöin ruunakaveriani, mutten tällä viikolla mene sitä katsomaan. Tulee vain niin haikea mieli. Ja se on laitumella. Kiva sille!
Rakas Helga,
Kolopallosta minulla ei ole sanottavaa, se on varmasti hieno laji, johon hyvinkin voisin koukuttua, mutta "tätä-haluaisin-vielä-elämässäni-kokeilla"-listalla on vielä lukuisia asioita ennen green cardin suoritusta.
Sen sijaan päätin olla eri mieltä narsismi-teemasta liittyen oman ulkonäkönsä hyväksymiseen. En peilaa itseäni näyteikkunoita, mutta peiliin katson useita kertoja päivässä: hämmästelen uusia uurteita kasvoissa ja muotoaan muuttavaa kroppaa. No, sitten sipaisen kevyen meikin ja huulipunan tai -kiillon ja hymyilen itselleni: näillä mennään! Päälle laitan semmoiset kamppeet, joissa viihdyn ja jotka kutakuinkin mielestäni sopivat päivän kulkuun. Useimmiten lopulta olen ihan tyytyväinen lopputulemaan. Joskus hyvällä fiiliksellä otan kuvanmin (ns selfie), tarkastelen sitä: tältä näytän nyt. Tämä on ihan ok! Voin laittaa sen harvakseltaan someenkin. Minustakin on kiva, kun kaverit laittavat kuvia itsestään: ai tuo näyttää nyt tuolta, hauska nähdä. Ehkä meidän keski-ikäisten, tavallisten naisten pitäisi postata kuviamme jopa enemmänkin. Saa olla nuori ja kaunis, saa olla harmaa vanhus, mutta saako olla elämäänsä ja itseensä tyytyväinen rupsahtava keski-ikäinen nainen? Saattaa olla, että tulee hetki, jolloin en halua enää katsoa omaa kuvajaistani, mutta toivon ettei niin käy. Haluaisin myös, että olisi enemmän tilaisuuksia, joihin saisi vähän panostaa ja pitää kauniita vaatteita ja katsella, mitä kaunista muut ovat laittaneet ylleen. Ihailen lähipiirissäni muutamia, jotka arkenakin jaksavat olla staileja (kuten eräs eläkeikäinen moninkertainen isoäiti, arkkitehti kuinka ollakaan). Luulen, että he ovat ihan tyytyväisiä siihen, mitä peilistä näkyy. En tunnista heissä narsistia.
Parhain terveisin P-a-p, kaiken kauniin ihailija
P-a-P-rakas,
ilmaisin itseni huonosti.
Laajensit aiheeni koskemaan vaatetusta, tyylikkäitä kamppeita, jotka sulla on aina fiksut ja trendin mukaisissa linjoissa. Ja nautit niistä - se on oikein ja niin pitää olla! Saa tehdä sitä mistä nauttii!
Narsismi tuli mieleeni siitä, että tunsin -selvästikin narsistista- tyydytystä ollessani taitavampi pelaaja kuin tuo tuntematon nuorimies harjoitusalueella. Siitä neuroniverkostoni alitajuisesti eteni ajatukseen: saanko tälläistä kokea / onko tälläinen tunne hyväksyttävää? Mietin hetken - ja hyväksyin; saa tuntea, lupa on.
Sen jälkeen ajatus eteni hakemaan rajoja tälle tunteelle. Saako tuntea narsistista tyydytystä esim. omien kasvojensa ihailemisesta. Kyllä saa - mutta ehkä jossain muualla kuin puhuessaan kampaamontuolissa istuvalle asiakkaalleen peilin kautta. Voihan sitä vaikka kotona sitten peilin edessä tsuumailla itseään, ei kai syntiä ole. Näin aattelisin.
Varmaankin monelle tälläinen tilanne on jostakin tuttu, että sinulle puhutaan, mutta kaveri poseerailee itselleen. Näin luulisin. Ja varmaan sekin on meille kaikille tuttua ja inhimillistä, että poseerailee kotinurkissaan. Kuka poseerailee, kuka ei ja kuka tietää ja tarviikokaan tietää.
...jatkuu... (tämä blogialusta rajoittaa merkkimäärää)
...jatkoa....
Mitä tulee omaan kuvaansa some-ympäristössä, niin kavahdan kategorisesti pärstäkuvani julkaisemista missään Internet-ympäristössä. Asiasta oli juuri puhe eräässä keskusteluryhmässä, jossa moni oli samaa mieltä: ei omaa pärstää Internet-ympäristöön, jonne se somesta imuroituu heti. Ts. on ihmisiä, jotka yksinkertaisesti vain tietoturvasyistä suojaavat naamansa joutumasta internetin ihmeelliseen ja ikuiseen maailmaan. Tämän vuoksi jotkut käyttävät lapsuudenkuviaan fb:ssä profiilikuvinaan. Juur vastikään mieshenkilö pullean 2-vuotiskuvansa kanssa pyysi ystäväkseen :) Syy edellämainittu. Tästä syystä minuakaan ei löydy googlen hakutoiminnolla, ei fb-haulla eikä twitteristä. Ei ainuttakaan kuvaa internetissä. En halua tulla varastetuksi. Haluan suojautua samaan tapaan kuin monet vanhemmat suojaavat lapsensa - ja aika moni vanhempi myös itsensä. No, jos on korkeassa virassa, luottamustoimessa tai vastaavassa positiossa, niin sitten se on vain hyväksyttävä. Mutta niin kauan kuin pystyy, kannattaa taistella ja pitää tuo pieni pala tuntemattomuutta itsellään.
Kyllä niitä uurteita tulee katseltua peilistä ja onko ripsivärit poskella ja sen semmoista. Ihan tavallista elämää.
Että "saako olla elämäänsä ja itseensä tyytyväinen rupsahtava keski-ikäinen nainen?" Tottahan toki saa!
Mutta keski-ikäisiä on moneen lähtöön. Likikään kaikille keski-ikäisille naisille se ei merkitse laittautumista tai kauniisiin kamppeisiin sonnustautumista. He löytävät ilon ja tyydytyksen toisentyyppisistä asioista. Niilläkin on paikkansa ja arvonsa. Yks tykkää yhdestä ja toinen toisesta, so to speak.
Keski-ikäinen nainen kun on niin pirun varioiva luonnonvara ja monessa roolissa yhtä aikaa. Hän on yleensä jonkun tytär, jonkun äiti, jonkun isoäiti, jonkun työtoveri, jonkun vaimo tai rakastajatar, jonkun sisko, jonkun täti, jonkun harrastetoveri, jonkun ystävä, jonkun naapuri,... Siinä ei aina ennätä itseensä panostaa, jos ja kun useampi aitatolppa nojaa tukipilariinsa, joka hyvin usein on juuri se keski-ikäinen nainen.
Ja on myös paljon keski-ikäisiä naisia, joilla kerta kaikkiaan ei ole voimia, aikaa, rahaa tai mahdollisuuksia olla elämäänsä ja itseensä tyytyväisiä.
Ymmärrän P-a-P tämän toiveesi:
"Haluaisin myös, että olisi enemmän tilaisuuksia, joihin saisi vähän panostaa ja pitää kauniita vaatteita ja katsella, mitä kaunista muut ovat laittaneet ylleen. " Sinut tuntien tiedän, että nautit noista hetkistä. Tuon siihen perspektiiviä (jonka tiedätkin), kun sanon, että nuo tilaisuudet ovat meikäläiselle pakkopullaa, jos niissä ei ole jotain jujua, joka meikäläistä vetää puoleensa syystä tai toisesta. Viimeksi tälläinen tilaisuus oli toissailtana. Juhlittu henkilö on ollut mulle niin tärkeä ja rakaskin, että sonnustauduin väitöksestäni säilyneeseen päiväasuun (johon vielä mahduin, huoh!) ja väyläydyin paikalle. En tullut rekisteröineeksi mitä itse kullakin oli päällään, mutta rekisteröin hyvän tunnelman, pienet kiitospuheet ynnä sankarin pitkän ja sisällökään, liikuttuneen puheen, joka iski meidän kaikkien sydämeen kuin leka.
Nauti P-a-P tuosta, mikä sulle iloa tuottaa ja kaksin käsin vielä! Olet sen ansainnut! Eihän se mitään narsismia ole, kuinka tulin sellaisen mielleyhtymän ylipäätään synnyttäneeksikään!?
Ja meikäläinen puolestaan ja mielestään on ansainnut nämä kriittis-analyyttiset aatoksensa, jotka on mulle sitä "ajatustason panostusta, keski-ikäisen naisen päänsisäisten kamppeiden postausta ja kuvia itsestä sisältäpäin, että tuollainen se nyt on ja noin se aattelee".
Haluaisin vielä enemmän tilaisuuksia, joihin voisi hieman panostaa ja modistaa ajattelukampettaan ja kuulla, mitä muut ovat päänsä sisällä saaneet kehitellyksi - kaunista vai rumaa, peukku ylös vai alas.
Tähän on tilaisuus ylihuomenna. Ja toivottavasti vielä monta kertaa.
Voi hyvin ja nauti elosta ja olosta ja ilosta ja kiitos kommentistasi!
t. H
Lähetä kommentti