![]() |
| Kuva: Helga |
Ajelin pitkin Suomenniemen maanteitä ja ajattelin niitä näitä siinä radiota kuunnellessa. Alkumatkasta oli rauhallista tietä pitemmän matkaa. Mikä nautinto, kun matka joutuu ja edessä avautuu aina uusi pätkä autiota maantietä! Yhden kylän liepeillä tosin oli hirviporukka passissa määrävälein vahtimassa, ettei metsän komea sarvipää hyökkää kurkistamaan autoilijaa tuulilasin läpi. Eiliseltä onkin lähinäköhavainto tästä jyhkeästä eläimestä. Se seisoi komeassa sarvikruunussaan ajotien vieressä metsätien risteyksessä jähmettyneenä paikoilleen ja selvästikin arvioi, tullako tien yli vai ei. Onneksi pysyi paikoillaan.
@@@
Tuli aatoksen päälle myös armaat ja kiltit blogiystävät, jotka kommentoivat edellistä tekstiä. Lainaan heitä tähän:
"Aika rohkea olet, kun uskallat yksin liikkua tietymättömillä taipaleilla. Minulle jo Repovesi tuntuu hurjalta erämaalta, vaikka tiedän joka laavulla, kodassa ja mökissä olevan samaan aikaan yöpyjiä.
Terveisin arkajalkaretkeilijä"
"...vuokramökkiin (mukavuuksin, tässä iässä)."
Tässäpä meikäläisten dilemma! Olen toisinaan miettinyt vaikkapa retkeilyalan lehtiä tai nettikirjoituksia (blogikirjoituksiakin) lukiessa antavatko retkeilijät harrastuksestaan sellaisen mielikuvan, että kynnys "riittävään suoritukseen" nousee kovin korkeaksi? Kun katson retkeilijöistä vaikka eri keskustelupalstoille tai lehtiin otettuja kuvia, on siellä merkittävän ylipainoisiakin ihmisiä, jotka ovat ehkä lähteneet tämän mielikuvan varassa kokeilemaan onneaan kovien suoritteiden lajissa. Puskevat hampaat irvessä ryhmämatkalla täyden rinkan kanssa ylös tunturin tai vuoren rinnettä jossain Pakkopulla Kompostellassa meikäläisen arvion mukaan itselleen aivan liian rankoissa olosuhteissa. Mielessä käy mahtavatko tosiaan koko viikon nauttia vermeiden kantamisesta selässään, kun kuntokaan ei ehkä ole riittävä.
Sama ajatus syntyy vähän toisinpäin, kun kuuntelee kovakuntoisia lajitovereita. Heidän vaellusjuttunsa saattavat sisältää erilaisia suorituksia olipa kyse päivämatkan pituudesta, vaelluspaikasta, vietetyistä päivistä tai mistä vaan, mistä äkkinäinen voi saada mielikuvan, että tuon tason juttu vasta on oikeaa retkeilemistä. Ja kun kokevat, etteivät ikinä pystyisi moiseen, eivät yritäkään. Se on sääli!
Pahin tilanne toki on se, jos oma arvio suorituskyvystä kovasti heittää ja ajautuu raskaine rinkkoineen viikoksi johonkin pakkotahtiseen porukkaan. Kun sade kastelee kamppeet, jalat menevät rakoille ja rinkanhihnat hiertävät, voi tulla huonot fiilikset. Noo, joku aina todistelee sellaisistakin olosuhteista nauttivansa, mutta useimmat kai vain purevat hammasta ja aattelevat, että olisinpa pian kotona ja never again.
![]() |
| Kuva: Helga |
Ja kuinka tämä liittyy em lainauksiin?
Yritän sanoa sitä, että metsässä liikkuessa ei tarvi yöpyä itsetehdyssä laavussa tai lumipoterossa havujen välissä ja ampua villieläimiä evääkseen. (Eivätkös blogiystävänikin vähän rivien välissä vähätelleet omia kykyjään?)
Yhtä hyvin voi tehdä päiväretkiä hyvinvarusteltu vuokramökki tukikohtanaan ja nauttia saunasta ja takkatulen lämmöstä. Se on yhtä arvokas kokemus kuin paahtaa jossakin Vätsärissä viikkosotalla samoilla alusvaatteilla. Jotkut haluavat sitäkin, muttei se sovi kaikille. Tunnen paljon kovia retkeilijöitä, jotka eivät halua yöpyä ulkosalla. Päivänä muutamana miespuolinen työtoverini kertoi olleensa kansallispuistossa vanhan herrakerhonsa kanssa vaeltamassa ja lisäsi, että kerhoon kuuluu henkilö, joka "tulee mukaan vain silloin, kun tehdään retkiä, joissa pääsee istumaan posliinille". Että molempi parempi, kunhan ylipäätään lähtee luontoäidin helmaan, kun meillä kerran tälläinen rikkaus on käytössämme!
| Kuva: Helga |
Arkajalalle :D sanon, että ihminen on merkittävästi pahemmassa vaarassa liikkuessaan lajitovereittensa keskuudessa kuin yksin metsässä. En osaa kuvitella, kuka siellä minua uhkaisi (paitsi itse itseäni). Karhu väistää, jollei liiku pentujensa kanssa, kuten kaikki tietävätkin. Susi ei käy päälle, eikä ilves. Kotka pysyy ilmassa ja ahma saisi meikäläisestä vain vatsanpuruja. Hirvet pakenevat ja porot liikkuvat vain omilla seuduillaan.
Yksin metsässä kuljeskellessa olen itselleni suurin vaara etenkin, mikäli poikkean polulta - mitä en juuri koskaan tee. Marjastajat ja sienestäjät ne vasta on rohkeita tyyppejä, kun uskaltautuvat joskus kauaskin selkosille vain maahan katsoen. Meikäläinen on niin lahjakas eksyjä*, että viisain on pysyä siinä, mistä ennenkin on kuljettu ja mikä on kartassa poluksi merkitty. Vesistöissä eksymisen riski on merkittävästi pienempi, vaikka saarten väleissäkin toki voi mennä nuppi sekaisin tai kadota Hossajoella hetkeksi umpiperään. Mutta sieltäkin voi aina palata pois.
Iloisia ja nautinnollisia retkiä ja retkisiä meille kaikille toivoo
Helga
*Puolustuksen puheenvuoro: olen tässä asiassa kyllä jossain määrin petrannut sitten 70-luvun, josta mieheni vieläkin aika ajoin huomauttaa. Ja onhan minulla ihan erillinen Garmin-merkkinen gps, johon luotan (paristovetoinen ja aina on mukana varaparistot).
... ja vielä p.s. että mulle on nyt vakaasti todistettu, ettei lepakkoa voi kuulla! Aamen ja plottis. Että ei sitten. Mutta sitä en anna pois, että lepakon takuulla näin! (No saako sen tavallinen maatiainen edes nähdä, senkin besserwisser-lepakkotietäjä?!)
| Kuva: Helga (kesän muistokuva) |

