Virkistäviä ystävyyksiä

Lähde:world press.com

Hevosesta on tullut ystäväni.

Työpäivän jälkeen olin aivan puhki. Oli suuri houkutus laittaa tekstari tallille, etten tulekaan tunnille tänään. Enkä huomenna. Mutta niin se vain on, että saatuaan itsensä liikkeelle on merkittävästi virkistyneempi kuin jos olisi jäänyt sohvaperunaksi.

Ratsastan yksityistunneilla, sillä pelkään isossa tuntiporukassa, jossa toiset hevoset tulevat lähelle. Koskaan ei voi tietää, kuka hevosista yllättäen kurvaa eteen tai laukaisee jonkun ryhmäpaniikin, vaikka se lienee tuntihevosilla harvinaista. Hevosten ryhmäkäyttäytyminen on aina jonkin verran haasteellista arvattavaksi.

Hevonen on käsittämättömän herkkävaistoinen eläin. Varmoilla otteilla se kulkee ajatuksen voimalla täsmälleen sinne, minne ajatus on. Mutta pienikin epäröinti nk. "teissä" (kentällä kuljettavat kuviot) näkyy heti sen käytöksessä. Suurin ihme, minkä tähän mennessä olen hevosen kanssa kokenut on tämä: hevonen pysähtyy pelkillä ihmisen vatsalihaksilla!

Jokaisella tunnilla saa hellyttäviä kokemuksia siitä, kuinka nöyrästi hevonen pehmeällä kädellä käsitellessä yrittää parhaansa. Sen korvat kääntyilevät taaksepäin: näinkö tarkoitit, osasinko tulkita oikein pyyntösi, tehdäänkö tämä ympyrä vielä tästä samasta kohdasta kuin äsken? Kokonsa puolestahan se pystyisi tekemään ihan niin kuin se itse haluaisi.

Tämän päivän kaveri on höyrynnyt allani jo useamman kuukauden. Sillä on terhakka askel ja se rakastaa kaahaamista, josta sitä täytyy vähän väliä muistuttaa: ihminen määrää vauhdin, ei hevonen. Se vei minua tänäänkin harja hulmuten. Päivän oppina oli avoväistö, jossa hevonen asetetaan kulkemaan kaviouraa siten, että sen etupää on hieman kaviouran sisäpuolella ja se liikkuu eteenpäin ikään kuin makkaran (:D) muodossa. Harjoiteltiin myös pohkeenväistöä kentän puoliväliin ja siitä laukalla eteenpäin, vuoroin vasenta laukkaa ja kurvi vasempaan ja vuoroin oikeaa laukkaa ja kurvi oikeaan. Siinä koordinaatio kasvaa ja uusia neuroniyhteyksiä syntyy ihmiseläimen visaisessa kallossa. Ja hevonen ajattelee: saapa nähdä, oppiiko eukko ikinä mitään. :D

...mutta hevonen ei tätä tiedä: täti on menossa jopa ratsastusleirille.

Mitä olen oppinut:

1. Ei kannata jäädä sohvaan makaamaan, vaikka kuinka laiskottaisi. Kannattaa lähteä harrastuksen pariin: ulkotöihin, pihatöihin, laituriremonttiin, saunapuiden hakkaamiseen, hevostallille, pelikentälle, polkupyörällä kirjastoon... ihan minne vain. Virkistyy!

2. Ihmiselle tekee hyvää ryhtyä siihen, mistä joskus on haaveillut.

3. Kypsemmilläkin kymmenillä voi olla rohkea ja ryhtyä uuteen harrastukseen!
Siitä huolimatta, että se joitakuita ehkä närästääkin (miksi!?). Ratsastusharrastuksestani kuullut tuttava tokaisi nähdessämme: "Jaa, no nyt on vuorossa sitten ratsastus!" Kun kerroin tästä kommentista miehelleni hieman alakuloisenakin*, hän sanoi viisaasti: "Olisit sanonut, että onko siis fiksumpaa kiertää päivä toisensa perään sitä samaa iänikuista pururataa, jota sinä olet polkenut nyt kolmekymmentä vuotta?"

4. Hevonen on käsittämättömän herkkä, hieno ja oivaltava eläin. Se on suurikokoinen ja jonkin verran arvaamaton. Tästä johtuen se ei ole mikään pehmolelu, vaan jämäkästi käsiteltävä iso eläin, jonka tulee kunnioittaa ihmistä.

t. Helga

*alakuloisena siksi, että jostakin syystä ihminen voi olla kovin hanakka näkemään asiat ensimmäiseksi negatiivisessa valossa (onko se ylipäätään sitten negatiivista, että aloittaa uusia harrastuksia ja se positiivista, ettei niitä aloita?)

Kuva:laitilanhevosharrastuskeskus.com

Hevosteluhommia

Älä murehdi. Anna hevosen murehtia. Sillä on isompi pää.

Tänään vanha sotaratsastajaminäni heräsi henkiin ja menin lopultakin tapaamaan erästä tammaa, jonka kanssa on sovittu treffit jo aikoja sitten. Hän on ylläolevassa kuvassa (oikeasti).

Sonnustauduin siis vanhoihin kenttäsaappaisiini, kaivoin esiin albiinopuhvelinnahkaiset taisteluhansikkaani, Barbour-tikkiliivini ja reisiä myötäävät kalliit ratsastushousuni, jotka vaatehuollosta vastaava palvelijamme oli juuri ehättänyt huoltaa äkillisesti ja ennalta-arvaamatta alkanutta sesonkia varten.

Erikoisvalmisteista kypärääni ei milloinkaan löytynyt. Huonepalvelijamme James lienee hukannut sen kartanon kellarivarastoihin. (Palveluskuntamme alkaa todella jo olla liian iäkästä!)
Näin ollen kypärävalikoimastani löytyi ainoastaan koskimelontakypärä, pyöräilykypärä, rullaluistelukypärä, laskettelukypärä ja kypärälakki. Päädyin viimemainittuun. Aina se kuitenkin on kotiinpäin kun korvat on lämpimät - vaikka pää olisi mäsänä.

Eräällä jo hieman iäkkäämmällä ratsastajarouvallakaan ei ole kuin huivi luisen kallonsa suojana. Vastannee kypärälakkiani.

***

Tallilla oli liki yhtä paljon hevosia kuin monenkokoisia koiria. Koirat juoksentelivat hevosten jaloissa ulos ja sisään heijastusliivit ravassa. Eläimen iloa! Puuhakkaita teini-ikäisiä hevostyttöjä, kurakavioita pestiin vesiletkuilla, heiniä tarjoiltiin ja kuolaimia pestiin. Loimia, sukia, kinnersuojia kuljeteltiin ja satuloita nosteltiin hyllyille ja selkiin.

Tammatyttö katseli minua ylhäisestä korkeudestaan - tosi iso tyttö! - rauhallisin silmin, korvat kiinnostuneena vastaanottamaan asiaani. Arvasi viestini oikein: selkäänsä piti päästä, vaikka jakkaran avulla. Ja kas vain! Vielä lennähti kankean ratsastajaeukon takajalka hevosen selän yli toiselle puolelle, eikä satula edes yrittänyt kiepahtaa hevosen vatsan alle. Turpavärkkikin (hevospuheissa aina hieman hevostellaan) asettui ilman kaulan ruuvaamista yhteiseen menosuuntaan tammaystävän kanssa.

Koska edellisestä kerrasta on jo vierähtänyt joitakin vuosia (4?), piti oikein tuumata mistä ja millä napinpanalluksella nämä nykyhevoset oikein käynnistyy. Vähän kävi mielessä sekin millä ne aikanaan pysähtyy. (Hatara oppi lapsuuden katsastuksista, että jos eläin tai ratsastaja villiintyy, ajetaan kohti seinää ja nurkkaan.)

Nooo, aina sitä sen verran muistin sopukoista ratkaisuja löytyy, vaikka pätkittäinkin, että äkkää starttinappulan, saa valot päälle, moottorin käyntiin ja pääsee liikkeelle. Vielä oli muistissa sekin, kuinka tehdään kahdeksikko, kuinka peruutetaan, kuinka kaarretaan vauhdissa oikealle ja vasemmalle vuorotellen - hei hoplaa: aina sitä näköjään jotain oppia jää päähänkin!
Kaupan päälle vielä muistin, mistä napista tuo uljas, korkean selkänsä päällä minua turvallisesti kuljettanut eläin pysähtyy. Vähän suitsia, istumapaino takapersposkille ja parit ptruuuuut kaupan päälle, niin se on siinä. Tammaystäväiseni seisoi kuin paraatirivistön keulamaskottina.

Taas sain tänään yhden (varmaan vanhan ja ajat sitten keksityn) oivalluksen korvien väliin:

- Hevosen kanssa pysyy mittasuhteet oikeina. Kun se pihamaan pimeydessä tallia kohti kuljettaessa säikähtää äkkiä sen eteen tuivertavia koiria ja pompahtaa käsivarani päässä muutaman oman loikan, ei jää epäselväksi, kumpi meistä tosiasiallisesti kuljettaisi kumpaa, jos tiukka paikka tulisi.

Nooo, sanoin hänelle, että elä sinä tyttö huoli, taputtelin kaunista kaulaa ja rauhoituin siinä hieman itsekin, jotta sitten nätisti päästiin etenemään tallin ovesta aina omaan pilttuuseen asti. Heiniä sylillinen kiitokseksi, nilkkasuojat ja vermeet pois, harjausta, taputusta ja loimi niskaan.

Nyt ei auta kuin kaivella nuo vakiovermeet ittelleen käyttöön ja tehdä hieman lukujärjestykseen liittyviä sopimuksia kuninkaallisen ratsuttajani kanssa.

Talvi on hyvää ratsastusaikaa! High Chapparall! 
Te, joilla ratsastusharrastus on haaleana muistikuvana jossakin "Koulutoverini"- kirjan ja  Hertta-lehden sivujen välissä, kaivakaa rohkeasti vanhat mustat samettipintaiset kouluaikaiset kypäränne, rispaantuneet raippanne ja vanhat luunne ja kurvatkaa lähimmälle tallille. (Kuulun tähän ryhmään.)
Kyllä ne tallilla ainakin Shetlannin ponia antaa silittää :). Ja jos oikein kauniisti pyytää, saa taluttaakin :) Sitten onkin jo aika siirtyä suitsimaan ja satuloimaan tallin suurinta oria.

Ja jos ori kyllästyttää, voi siirtyä suoraan haastavampiin hypytettäviin.

Hevostelemisiin!
Helga