Asia on kuitenkin jäänyt kaivelemaan. Olen tarkkaillut silmieni kiinnittymiskohtia lehtien kuvissa ja läsnäolijoissa. Samalla on kuvia tullut tarkastelluksi enemmänkin. Olen kuvien pohjalta laatinut ammattitaitoisia arvioita ja pitkälle luotaavia luonne- ynnä käyttäytymisanalyysejä. Sepittämäni henkilö- ja ulkonäköanalyysit ovat virkistäneet sekä kuulijoiden että lukijoiden aivoverenkiertoa. Näin toimien olen kantanut vaatimatonta korttani maailman kaikkien yhteenlyötyjen aivostojen dementiantorjuntatyössä. (Myös oman aivostoni suhteen.)
Ryhdynkin nyt esipuheen ryydittämänä tutkailemaan Anna-lehden numeroa 42/2013 näin sanoen:
Kansikuva
Naapurintytöt Viggan ja Madde siinä hymyävät valkohampaineen niin iloisesti kuin vain Svea-mamman marmeladimaan tytöt konsanaan voivat. Kauniita kuin kiiltokuvat ja hellyydellä vaalittuja. Toista se on täällä raukoilla rajoilla, jossa naiset noin ylipäätään sopisivat tyttöjen navettapiioiksi. Allekirjoittanut toki olisi navettapiikajaoston kärkijoukoissa johtamassa joukkuetta kohti lannantuoksuista taistelukenttää. Jos Svean kruununhelmillä siis olisi karjaa (ehkä onkin, kuka tietää?).
No, vedän sen verran takaisin, että eräs helsinkiläinen boutiquenpitäjä KK ja muuan muu kaltaisensa ennemminkin halkoisi kannat kopisten Svea-tyttöjen perässä linnansalin lattiaa kuin astahtelisi Hai-saapaspataljoonassa lantalinjastoa.
Siirrytäänpä sisäsivuille ja kohti asiaa.
LÓrealin kuvankaunis mainoskuvanainen hohtaa hehkeää (digitaalikuvateknisin keinoin retusoitua) kuulautta, ripsienpidennystä ja iirisanalyysiin sopivaa syvyyttä silmämunissaan. "Ihoni on kuin uudestisyntynyt", hän huudahtaa ja esittäytyy Julianne Mooreksi, 52 v, kuka se ikinä onkaan. (Alakerrasta huudetaan, että näyttelijä - ja että se on jo "vanhempi nainen". WTF!)
Hyppään sisällysluettelosivun yli ja skippaan samalla toisen L´Orealin kuvan, jossa joku Natasha Poly liehuvine hivuksineen koittaa kiinnittää huomiotamme. Suhtaudumme olankohautuksella: matkaa vielä on asian ytimeen.
Seuraavalla sivulla päätoimittaja tervehtii meitä ystävällisesti hymyten siistissä jakkupuvussa ja kallistuu sitten sivunsa mukana kohti vastapäisen sivun mallityttöä. (He tervehtivät kohteliaasti, jonka jälkeen mallityttö esittelee garderobinsa päätoimittajalle jonkin verran pidättyvä hymynkare suupielissään.)
Pompahdetaan muutama sivu eteenpäin ja pysäköidään sivulle, jossa Anna Eriksson on laittanut jalat siveästi ristiin synnytettyään juuri 4 kuukautta sitten poikavauvan. Hän katsoo hieman sivuvinkkelistä suuntaamme. Näenkö hymyssä jotakin ylimielistä ivallisuutta? Ja sentään nuori äiti! Mutta toimittaja vakuuttaa, ettei vauva ole Annaa pehmentänyt. Hohoo: neljässäkö kuukaudessa olisikaan? Lyön vanhan kosmoskynäni vetoa, että kun kymmenen on kynttilää pojan kakussa, on äiti pehmeä kuin leipätaikina. Mutta tähän kuluu siis vielä aikaa, joten jätämme hänet miettimään kohtaloaan ja kaasutamme seuraavaan kohteeseen eli ...
...sivulle 12. Sen myötä pääsen pääsen varsinaiseen asiaan. Nimittäin:
Missä vaiheessa viehättävästi ja kainosti hymyilevät mannekiinitytöt ( Armi Kuusela, Pirkko Mannola, Marita Lindthal tmv.) vaihtuivat tylyilmeisiksi, ylimielisen näköisiksi anorektikoiksi, joidenka evil eye tuijottaa meitä jokaisessa naistenlehdessä ? Heidän silmänsä ovat vihasta viirullaan, suu kääntynyt tyytymättömästi alaspäin.
Tuokin Vuittonin tyttö oikein kihisee vihaa kasvoillaan. Kuristaako vyötärö vai onko viiden nälkäpäivän putki liikaa?
Vuittonin vihakuvan vieressä on kansilehti Annasta vuodelta 1985. Anna-Liisa "Tillu" Tilus siinä herttaisesti hymyää nuorentytön viatonta hymyä kohti tarkastelevia katseitamme.
Maailmassa on siis vielä toivoa! Vanhoissa kuvissa nimittäin.
t. Helga
Ps. Lehdenlukuni ei etene kovin kiivasta vauhtia, jonka lukija helposti päättelee edelläesitetystä tekstistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti