Hymy hyytyneenä ja peilissä särö

Netistä, linkki meni hukkaan

Nyt otti ohrasen. Sain päänvaivakseni ja harmikseni tietää, että joudun kuvattavaksi erääseen lehteen. Voi estä ja varjele: valokuvissa esiintyminen ei koskaan ole ollut vahvin puoleni.

Muistan vuosia, vuosia sitten tilanteen, jossa erääseen kokoussaliin astui paikallislehden toimittaja ja valokuvaaja. Hämmästyin havaitessani kuhinan, joka ympärillä syntyi minulle täysin mystisestä syystä. Mutta nähdessäni seuraavan päivän lehdessä tilaisuudesta otetun kuvan, aloin ymmärtää. Henkilöt, joille valokuvaajan saapuminen samaan tilaan antoi omituisen piristysruiskeen kuin pyssyllä ammuttuna, olivat kuvassa hyvin edukseen. Silmät olivat ikään kuin äkillisen hengenpalon innostamana virittyneet auringoiksi ja suut hekottivat maireassa naurussa. He he he ja ha ha ha, hauskaa! Loistavaa! Mieletöntä! (Mutta siellähän oli pirun tylsää kaikkien mielestä.)

...Kuvassa oli muutama pöllähtänyt varis, jokunen tärähtänyt harakka ja pari ällistynyttä korppia ynnä torkkuva pieni porsas eli minä. Kaikilla ei nähkääs tilannetaju ja pärstän asettelukyky ole viritettynä samalle taajuudelle. Sanalla sanoen: osa ei ymmärrä etuaan edes niinkin selvistä merkeistä kuin sanomalehden toimittajan ja valokuvaajan saapumisesta paikanpäälle.

Niinpä päätin tänään hieman satsata tulevaan kamerakohtaamiseen ja seisahduin työhuoneen peilin eteen harjoittelemaan naaman asettamista. Ottaisiko kohtalokkaan diivan elkeet á la Victoria Beckham? Ehkä aurinkolasit mukaan ryydittämään vaikutelmaa? Kenties ankanhuulityyppinen avuton nukkenaisilme kuten Jacqueline Kennedyllä? Vai silmät kohtalokkaasti ulkokulmistaan viiruina kuten Sophia Lorenilla ja Anne Pohtamolla, pää hieman kallellaan? Mutta ei siitä mitään tullut. Vaikka kuinka keikistelin ja kääntelin naamaani poseerausasentoihin, niin sama rupinen pärstä se sieltä vastaan killotti: pienet, tihruiset siansilmät paksun naaman ja ääriviivansa menettäneen ylähuulen ryydittämänä. Saisivat terveydenhuoltoon laittaa parempia peilejä.

Netistä löytyi oikein asiaan vihkiytynyt blogikin. http://lifehacker.com

Blogissa oli myös kuvallista havainnollistusta oikeasta ja väärästä valokuvaesiintymisestä. Oikein perhepotretti, jossa vävypoika on heti ajan hermolla siinä missä anoppi on petolinnun peräpeilinä ja vaimo omituisessa lötsähtäneessä virneessä, appiukon naamasta ei kannata virttä tehdä siitäkään (hattu kuitenkin ryhdistää vaikutelmaa).

Blogisti antaa myös neuvoja:


"Get a Natural Smile for Photos by Saying Words that End in “Uh”"
"How to Practice. You either need a mirror or a webcam and a little bit of time. With either tool, talk to yourself and react. Smile, laugh, look serious, angry, creepy, etc."

§§§

No, harjoiteltu on. Uh, uh, uh! Mutta harakoille menee, joten eipä auta kuin mennä entisen naamamallin mukaan. Eipähän sitten kukaan omaan kaunokaiseen naamaansa rakastunut narsistikaan koe asemaansa uhatuksi, kun pitäydyn vanhassa varmassa naamamallissa, joka on tämä:

t. Helga,

The Mirror Ripper