Huh huh, tätä elämän rytkettä ja jytkettä.
Monenlaisia haasteita lennähtää oravanpyörään, jossa itse kukin juosta hötköttää suusta roikkuen kuten ylläolevan kuvan koirilla.
Olen ajanut satoja kilometrejä sumuisia, sateisia ja kiemuraisia maanteitä. Puolustanut oikeuksiani. Kuunnellut loppuunpalanutta hoitoalan esimiestä ja toisella korvalla hänen niskuroivia alaisiaan. Itkeä pirauttanut haikeuttani jättää entinen työyhteisöni, jossa on enimmäkseen ikäisiäni hauskoja ihmisiä. Harmi, että tälläinen kokenut porukka on siunattu kokemattmalla johdolla, joka nakertaa yhteisön tuolinjalkaa niin, että se keikkasee jo toiselta laidaltaan. Olen irtisanoutuja numero 2 puolen vuoden sisällä. - Mutta nämä on kompanian murheitä, älkäämme turmelko hauskaa (?) blogia rutkuttamalla lahoaivojen takia, vaan menkäämme eteenpäin nuppi korkealla tuulessa heilahdellen!
@@@
Vietin eilen iltapäivällä salaisen keskusteluhetken samassa talossa työtä tekevän viisaan miehen kanssa. Kehoitin häntä odottamaan minua kahvikupin kanssa viherkasvin takana :) jottei häntä yhdistettäisi meikäläisen nykytilaan.
Hän edustaa toista erikoisalaa ja on tottunut tekemään loogisia ja määrätietoisia päätöksiä. Hänenkin jalkansa on oven välissä, muttei vielä ole pihan puolella. Hän sanoi seuraavia viisauksia:
- ihminen ei saa kyynistyä paikoilleen ja jäädä muumioksi motkottamaan ja katkeroittamaan ilmapiiriä, vaan pitää tehdä jotakin, ITSE
- jos tuntuu, että henkeä salpaa ja ahdistaa, pitää edetä kohti parempia laidunmaita
- jos päättää jäädä, on nieltävä motkotuksensa ja hyväksyttävä epäkohdat, jottei myrkytä toisten työilmapiiriä
- kaikkiin asioihin auttaa, kun muokkaa asennettaan (positiiviseksi)
Hän sanoi jäävänsä minua kaipaamaan. Ajattelen samoin hänestä. Olemme tukeneet toisiamme myötä- ja vastamäessä, ystävinä ja hengenheimolaisina (molemmat onnellisesti aviossa, toim. huom.).
Humoristisena yksityiskohtana tulee mieleen, kuinka hän kerran ajoi renkaat soikeina perässäni kun näki, että olen ajamassa tietyön takia umpikujaan. Ajattelin peruutuspeiliin vilkuillessani, että joku prkleen mersumies nyt lähti minua seuraamaan. Koitin ajaa lujaa karkuun (ja umpikujaan). Ajoi sinnikkäästi perässäni ja tien loputtua kurvasi viereeni. Aukaisin oven huutaakseni, että millä asialla roikut perässäni ! Hän puolestaan laski alas sivuikkunan ja huusi hekotellen: "Mihinkäs sitä ollaan oikein kaahaamassa! " :)
@@@
...mutta elämä on: ups and downs. Kohtaamisia ja eroja.
@@@
Jotta ei menisi ihan synkeäksi, kerron teille humoristisesta ratsastustunnistani.
Ratsastan kookkaalla tammalla, jota siis pitkään luulin ruunaksi :) Sillä on aika hauska suomenkielinen lempinimi, jotan en nyt julkista, koska se on kieltänyt henkilötietojensa antamisen. Käytän siitä peitenimeä "Kaihomieli". Se on kuulemma entinen ravuri, jolle on opetettu kouluratsastuksen perustemput.
Kun menin tallille, oli sillä jo kamppeet yllä (tulin viime tipassa tietysti). Minun käskettiin viedä se maneesiin ja odotella opettajan tuloa. Se kopisteli ystävällisesti vieressäni kohti maneesia. Aukaisin maneesin liukuoven ja mentiin sisälle. Sitten tuli tenkapoo: kuinka hevosta käsketään olemaan paikoillaan oven sulkemisen ajan? Sanoin sille prrrrrr :) ja pysypäs siinä hetki. Ovea sulkiessani se liikehti jonkin verran, mutta pysyi kuta kuinkin aloillaan, eikä lähtenyt roikottelemaan pitkin maneesia.
Talutin sen jakkaran luo ja nousin selkään, hoplaa. Jotosteltiin siinä jonkin aikaa kunnes opettaja saapui. Aloitimme harjoitukset. Polle kuljeskeli hieman omiakin teitään ja opettaja (kovasuinen hauska nuorehko nainen) sätti minua sen kun kerkesi. Mutta kun se ei kerta kaikkiaan taipunut niihin kaarteisiin, mihin opettaja meitä käski.
Sitten se ryhtyi virtsaamaan. Koska en sitä älynnyt (tamma pysähtyy ja laittaa takajalat haralleen), vaan komensin eteenpäin, se jumittui siihen rakkoaan säätämään pitkäksi aikaa. Lopulta päästiin taas liikkeelle. Aina kun maiskautin, se vastasi viuhauttamalla häntäänsä "viuh-viuh" :D Ja niin sitä mentiin.
Yhtäkkiä oppitunti olikin lopussa, maneesin ovi aukesi ja sieltä alkoi vyöryä pikku nassikoita hepo vanavedessään. Heillä oli alkamassa ryhmätunti. "Eikö laukatakaan ?!" huusin opettajalle. Opettaja sanoi, ettei nyt laukata, kun "siihen alkutunnin säätöön meni niin paljon aikaa". No hemmetti! Protestoin ja sanoin, että menee päivä ja seuraavakin pilalle, ellen saa laukkoa hetken. Opettaja myöntyi pitkin hampain, keräsi nassikat hortoilevine hevosineen maneesin keskelle ja huusi, että antaa mennä. (Hevosta ei kannata yrittää saada laukkaamaan kiihdyttämällä sitä ensin hurjaan raviin. Ei onnistu. Laukka pitää "nostaa".) Sain sen nousemaan laukalle. Se lähti kaahaamaan kaviouraa ympäri oikoen kulmat nurkista niin, että ympyrä pieneni sen verran, jotta nassikat olivat jäädä alle. Huis hiivatti, ei auttanut kuin jarruttaa ja jättää koko laukka sikseen.
Näin nimittäin jo sieluni silmin, kuinka pikku-Jemina juoksee itku mustassa silmässään ja kärsä ruvella äitinsä helmoihin nyyhkyttäen, että lihava mummo kolasi heidät Kaihomielellä kumoon.
Hevosterveisin,
Helga Hevosmummo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti