Retriittiä ja raitista ilmaa

Kuva: Helga

Terveisiä metsämökistä. Ajelin tänne satoja ja satoja kilometrejä hengittääkseni raitista metsäilmaa keuhkoni täyteen. Samallahan myös aivosto saa kaipaamaansa läpivetoa eli tuuletusta. Huis vaan, kun metsäilma virtaa toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos ja taas on pölyt puhallettu pois.

Muista tuulettaa aivostosi vähintään kerran viikossa! 

Eräänlainen viikkosiivous on välttämätön sähköjärjestelmien toiminnalle. Mitkä tahansa piuhat nähkäätten kuumenevat jatkuvasta käytöstä, kevyestäkin. Täytyyhän älykännykästäkin käyttää välillä virrat pois, ettei kaiken maailman evästeet jää jumittamaan ja käyttämään konetta ylikierroksilla. Sama nupin kanssa, jos kohta virtaa ei ihan kokonaan kannata nollata. Voi olla, ettei käynnisty enää uudelleen tai käyttöjärjestelmän päivitys sotkee vanhat asetukset.

Kuva: Helga

Stairway to heaven. Joskus on terveellistä vain olla ja tuijottaa taivaalle. Tämä porraskuva on jonkun viikon takaa erään vesistön läheltä. Sinne oli rakennettu palotornin tyyppinen systeemi. Oli aivan pakko kiivetä. Kun ensin on aikansa tuijottanut taivasta ja nollannut asetukset päässään, on aika kivuta katsomaan metsää puilta.

Kas, kun kääntelee päätään puolelta toiselle ja katsoo napaansa pidemmälle havaitsee maailman kauneuden ja sen, että näissä järjestelmissä elämää totta vie on myös oman keskusyksikön ulkopuolella. Päivät pääksytysten kun katselee omia käsiään, jalkojaan ja naamatauluaan peilistä ja heijastavista pinnoista (*tästä tuli mieleen yksi asia, johon palaan), on terveellistä zoomata horisonttiin ja ottaa vähän etäisyyttä omasta minäkeskeisestä itsestään. Minun jalat, minun kädet, (minun vamma!), minun pikku hiuksistoni (onko se hyvin, onko kampaus kohdillaan - mikä huolenaihe!), minun vyötäröni (eikai vaan taas...voi minun minun minun), minun pienet sirot nilkkani, minä minä.

Ja sitten katse kaukaisuuteen ja ylös taivaalle, niin pysyy asiat oikeissa mittasuhteissa.

Kuva: Helga

Huomenna aion edetä syvälle metsään reppu selässä, eväät repussa ja kuljeskella korvessa koko päivän. (Tai ainakin ruoka-aikaan saakka, heh!) Ihmiset tuntuvat varsinkin kehäkolmosen sisäpuolelta pakenevan nyt Paistunturiin, Saariselälle, Haltille, Sokostille, Oulangan kansallispuistoon, Pallas-Hetta- reitille ja niin edelleen. Näitä kansanvaelluspaikkoja koitan kierrellä kaukaa, vaikken autiotupiin syljekään. En kuitenkaan kaipaa kansoitettuja retkireittejä enkä vaellussuorittamista. 

Mieleen tulee parinkymmenen vuoden takaa tapaus Saariselältä, kun olin siivoamassa ystäväni suvun mökkiä. Päätettiin urakan jälkeen lähteä päiväksi rompostelemaan kaverille ja vähän ittellekin lapsesta saakka tuttuihin maisemiin. Otettiin irtiotto poluista ja kuljeskeltiin sinne tänne putkahtaen sitten kahlaamalla pikkupuroa pitkin autiotuvalle. Siellä istui kaksi herraa viimmosen päälle pakasta vedetyissä retkeilytamineissa hifistelemässä jollakin retkiruokagourmeella. Oltiin kyllä heidän tunnelman pilaajia, kun pikkurepuissa paukahdettiin huudeille syömään pari Domino-keksiä ja jatkamaan matkaa. Mutta kukin taaplaa rinkkoineen minne haluaa, näinhän se on. (Niin tehtiin mekin omalla tyylillämme.)

Kiteytän näkemykseni näin: lähes jokaisella suomalaisella on hyvät retkeilymaastot ihan kotinurkilla. Ei tarvitse lähteä Kilpisjärven keväthangille saakka satojen moottorikelkkapärrääjien keskelle aurinkolasit päässä hiihtelemään. Eikö luonto olekin hieno etu meillä metsäläiskansalaisilla! (Tämän näkemyksen olen julkituonut varmaan 100 kertaa, joten menisikö vielä 101. samaan piikkiin, olkaatten niin ystävällisiä!)

Kuva: Helga

Ja mikäkö oli asia, johon lupasin palata (*)? Jos bittiavaruuden toisessa päässä vielä on yksikin lukija - mitä epäilen :D - niin kerron sen liittyvän Narkissokseen. 

"Narkissos saapui koskemattomalle ja peilityynelle vuoristolähteelle Thespiaihin. Ja kumartuessaan juomaan siitä hän huomasi oman kuvajaisensa. Hän rakastui tähän välittömästi  ja ihaili kuvajaisensa jokaista piirrettä suudellen sen huulia."

(... ja jollei muista, voi tästä Wikipedian lähdetekstistä katsoa, kuinka Narkissokselle kävi.)

Heijastavista pinnoista tuli mieleen uusi kampaajatuttavuuteni, jolla nyt olen käynyt tähän mennessä vajaat kymmenisen kertaa hoidattamassa narsistista minääni. Mutta toiseksi ei jää kampaajakaan. Hänellä on (hieman kiusallisesti aikaavievä) tapa pysähtyä sakset tahi kampa sirosti ojossa kertomaan loppuun tarinaansa perheestään, koirastaan, naapuristaan tai anopistaan. Ja mitä hän tekee samalla? Asiaansa kertoessaan hän tuijottaa tiiviisti peilistä itseään venyttäen huuliotaan, keikistellen päätään puolelta toiselle tarinansa edetessä ja suipistellen pientä kaunista suppusuutaan. 

Semmoisia me ollaan kaikki. Toiset katsoo peilistä ihmisenkuortaan, toiset peilaa päänsä sisään ja luulee olevansa suuria blogikirjoittajia.

Ettekä ikinä arvaa, ketä nimenomaista henkilöä tarkoitin.

Au revoir,

Helga The Metsäläinen Moukka