Lentopetauksia, korkeanpaikan leirejä ja isännänmöllejä

Tässä metsämökkini.
Täällä sitä saa ihminen olla rauhassa. Ei tule sukulaisperhe yllätysvierailulle, eikä työkaveri kerjää mahdollisuutta käydä parin päivän ilmaisella lomasella miehensä kanssa, "kun lomamökit on niin kalliita vuokrata nykyään".


Kamppeita tuonne on vähän hankala roudata, mutta mökin takaosassa on pieni veivi, jolla rompetta voi nostella pienellä korilla ylös mökkihin. Vaikka esim. kaljapullojen vinssaaminen on vähän työlästä, on mökin asemoinnissa se hyvä puoli, että esim. hirvet havaitsee helposti sivuikkunasta tiirailemalla. Hirvikiväärihän tuolla joka tapauksessa täytyy kaiken varalta olla jo ihan turvallisuussyistäkin. Karhut on nykyisellään näetsen sen verran kovia kiipeilemään, ettei otsolle ole juttu eikä mikään kipaista illanpäälle vähän tervehtimään.


Kovalla tuulella on jonkun verran tekemistä ja saa sanoa, että hatustaan joutuu aika ajoin kiinni pitelemään ynnä pedistään, ettei tule nk. lentopetiä (ks. selitykset alla). Kaljapullot onkin viisain sijoitella tarkasti semmoiseen paikkaan, etteivät puuskaisella kelillä kellahda kerrassaan hyllynreunan yli laattialle. Matot on naulattu kiinni, että pysyvät kuosissaan ja se helpottaa siivoamista mitä merkittävimmässä määrin, kun ei tavan takaa tartte ryhtyä niitä ulkona kopistelemaan.


Tykkylumen kanssa oli vähän propleemaa ja meinasi katto kerta kaikkiaan linttautua sisään, mutta tiukasti pystysuorahan pitelemällä sai mökin takaisin ryhtiinsä. Kallellaan se on, mutta turhan vaativainen ei sentään kannata olla tässäkään asiassa.


Hyysikkä on muutaman kuusen päässä samoissa korkeuksissa. Siellä voi rauhassa istuskella ovi selällään, sillä mitään kulkijoiden ruuhkaa alueella ei ole.


@@@


lentopeti = juopottelun jälkeen makuulle käydessä ilmenevä sängyn lentoon lähteminen. Voidaan hillitä tahi tyyten estääkin laskemalla toinen, mutta vain toinen, jalka lattialle. Sillä toimella saamme pedin kätevästi kiinnitetyksi tukevasti lattiaan. (Samassa huoneessa on toisinaan myös tehtävänsä väärinkäsittänyt kattolamppu, joka arvelee olevansa tuulettimen propeli.)


@@@

Hiihtäminen on aika älytöntä hommaa.
Eilisiltana latvukseen soitteli vanha kaveri, joka on kova tyttö hiihtämään. Häntä ei pitele pakkaset, eikä vesikelit, vaan hiihtää lätäköistäkin läpi niin, että rapa roiskuu. Kerroin hänelle tapauksen, joka sattui eilispäivänä. Jouduin nimittäin tilanteeseen, että ladulle pysähdyttyäni ilmestyi kantapäiden taakse isännänmölli, joka oli (sääkin pirun huono) niin kärmeissään joko a) itselleen b) yhteiskunnalle c) elämälle, että hän oli päättänyt noudattaa koululaisten aikanaan rallattamaa mottoa:
"Ei väistytä, ei väistytä!"
Muistattehan poikalasten entisvanhan huvittelun, jossa ideana oli muodostaa useamman pojan rivi ja lähteä kolaamaan kaikki vastaantulijat huutamalla taisteluhuutoa: ei väistytä!
Isännänmöllillä oli ehkä jääneet koulumuistot alitajuntaan, sillä hän kirjaimellisesti oli hiihtää ylitseni ellen olisi väistänyt oikealla puolellani olevaan umpihankeen. Äijä veteli ohi naama norsun...lla, mulkaisi vihaisesti ohimennessään ja suksi tiehensä. Olin sanalla sanoen ällistynyt: tähänkö on tultu! No, kansallisuus ja paikkakuntalaisuus jäi epäselväksi, kun k*sipää ei sanonut sanan sanaa. (Ei edes kiitosta.) Saattoihan se olla joku ulkomaalainenkin - laitetaan vaikka ruotsalaisten syyksi. (Suomalainen hiihtopukumerkki sillä luki takissa ja malli semmoinen 10 vuoden takainen, että kantasuomalainen mölli se oli.) Ois pitänyt kampata sauvalla.

Mä olen yrittänyt ryhtyä prouvain tavoille ja
siirtyä valkoviiniin pikkurilli ojossa. Mutta
oli miten oli, niin olut on ihan super.

@@@


Hiihtäminen on ihan reikäpäistä hommaa. Kraah-kraah kraah-kraah vaan rahnustetaan eteenpäin kuka mitäkin vauhtia ja milläkin tyylillä. Ei katsella sivuille, ei taivaalle, ei mihinkään, krahnustetaan vaan ikään kuin jotkut pöljät vailla mitään järkevää ajatusta. Monella lienee mielessä, että kun saa nämä kilometrit suoritetuksi, pääsee a) saunaan b) syömään c) kaljalle d) humpalle e) sielunrauhaan, että tulipa päivän suorite tehdyksi ja taivaspaikka on lunastettu.


Mutta yksi on homma ylitse muiden tässä hiihtohelvetissä. Ihan pelastus, etten sanoisi. Ja se on siinä, kun laittaa romuluiset jokapaikan sukset jalkaan, ottaa laajasompaiset teleskooppisauvat, lyö repun selkähän ja suksii hevonjeeraan pois ihmisten silmistä ja kiillotetuilta latuverkostoilta. Humpsii hankea hiljalleen, kattelee naavaa puiden oksilla, ihailee taivasta ja kuulostelee metsän eläimiä. Näkee teeriä, jotka nousevat kiepistään. On naakkoja ja haukka kaartaa taivaankantta. Viime keväänä oli kliimaksi, kun olin maastossa pyörän kanssa ja kotka kaarteli yläpuolella. Wau! Siinä on meikäläisen huippuhetket. Että mä odotan kevättä, kun hanget alkavat sulaa ja purot solista! Silloin mä heitän repun selkään ja lompsin semmoisille paikoille, joissa ei rinnerokki raikaa, eikä vastaantulevien peililasit häikäise.


Hyviä latuja itse kullekin
toivoo Helga

Retriittiä ja raitista ilmaa

Kuva: Helga

Terveisiä metsämökistä. Ajelin tänne satoja ja satoja kilometrejä hengittääkseni raitista metsäilmaa keuhkoni täyteen. Samallahan myös aivosto saa kaipaamaansa läpivetoa eli tuuletusta. Huis vaan, kun metsäilma virtaa toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos ja taas on pölyt puhallettu pois.

Muista tuulettaa aivostosi vähintään kerran viikossa! 

Eräänlainen viikkosiivous on välttämätön sähköjärjestelmien toiminnalle. Mitkä tahansa piuhat nähkäätten kuumenevat jatkuvasta käytöstä, kevyestäkin. Täytyyhän älykännykästäkin käyttää välillä virrat pois, ettei kaiken maailman evästeet jää jumittamaan ja käyttämään konetta ylikierroksilla. Sama nupin kanssa, jos kohta virtaa ei ihan kokonaan kannata nollata. Voi olla, ettei käynnisty enää uudelleen tai käyttöjärjestelmän päivitys sotkee vanhat asetukset.

Kuva: Helga

Stairway to heaven. Joskus on terveellistä vain olla ja tuijottaa taivaalle. Tämä porraskuva on jonkun viikon takaa erään vesistön läheltä. Sinne oli rakennettu palotornin tyyppinen systeemi. Oli aivan pakko kiivetä. Kun ensin on aikansa tuijottanut taivasta ja nollannut asetukset päässään, on aika kivuta katsomaan metsää puilta.

Kas, kun kääntelee päätään puolelta toiselle ja katsoo napaansa pidemmälle havaitsee maailman kauneuden ja sen, että näissä järjestelmissä elämää totta vie on myös oman keskusyksikön ulkopuolella. Päivät pääksytysten kun katselee omia käsiään, jalkojaan ja naamatauluaan peilistä ja heijastavista pinnoista (*tästä tuli mieleen yksi asia, johon palaan), on terveellistä zoomata horisonttiin ja ottaa vähän etäisyyttä omasta minäkeskeisestä itsestään. Minun jalat, minun kädet, (minun vamma!), minun pikku hiuksistoni (onko se hyvin, onko kampaus kohdillaan - mikä huolenaihe!), minun vyötäröni (eikai vaan taas...voi minun minun minun), minun pienet sirot nilkkani, minä minä.

Ja sitten katse kaukaisuuteen ja ylös taivaalle, niin pysyy asiat oikeissa mittasuhteissa.

Kuva: Helga

Huomenna aion edetä syvälle metsään reppu selässä, eväät repussa ja kuljeskella korvessa koko päivän. (Tai ainakin ruoka-aikaan saakka, heh!) Ihmiset tuntuvat varsinkin kehäkolmosen sisäpuolelta pakenevan nyt Paistunturiin, Saariselälle, Haltille, Sokostille, Oulangan kansallispuistoon, Pallas-Hetta- reitille ja niin edelleen. Näitä kansanvaelluspaikkoja koitan kierrellä kaukaa, vaikken autiotupiin syljekään. En kuitenkaan kaipaa kansoitettuja retkireittejä enkä vaellussuorittamista. 

Mieleen tulee parinkymmenen vuoden takaa tapaus Saariselältä, kun olin siivoamassa ystäväni suvun mökkiä. Päätettiin urakan jälkeen lähteä päiväksi rompostelemaan kaverille ja vähän ittellekin lapsesta saakka tuttuihin maisemiin. Otettiin irtiotto poluista ja kuljeskeltiin sinne tänne putkahtaen sitten kahlaamalla pikkupuroa pitkin autiotuvalle. Siellä istui kaksi herraa viimmosen päälle pakasta vedetyissä retkeilytamineissa hifistelemässä jollakin retkiruokagourmeella. Oltiin kyllä heidän tunnelman pilaajia, kun pikkurepuissa paukahdettiin huudeille syömään pari Domino-keksiä ja jatkamaan matkaa. Mutta kukin taaplaa rinkkoineen minne haluaa, näinhän se on. (Niin tehtiin mekin omalla tyylillämme.)

Kiteytän näkemykseni näin: lähes jokaisella suomalaisella on hyvät retkeilymaastot ihan kotinurkilla. Ei tarvitse lähteä Kilpisjärven keväthangille saakka satojen moottorikelkkapärrääjien keskelle aurinkolasit päässä hiihtelemään. Eikö luonto olekin hieno etu meillä metsäläiskansalaisilla! (Tämän näkemyksen olen julkituonut varmaan 100 kertaa, joten menisikö vielä 101. samaan piikkiin, olkaatten niin ystävällisiä!)

Kuva: Helga

Ja mikäkö oli asia, johon lupasin palata (*)? Jos bittiavaruuden toisessa päässä vielä on yksikin lukija - mitä epäilen :D - niin kerron sen liittyvän Narkissokseen. 

"Narkissos saapui koskemattomalle ja peilityynelle vuoristolähteelle Thespiaihin. Ja kumartuessaan juomaan siitä hän huomasi oman kuvajaisensa. Hän rakastui tähän välittömästi  ja ihaili kuvajaisensa jokaista piirrettä suudellen sen huulia."

(... ja jollei muista, voi tästä Wikipedian lähdetekstistä katsoa, kuinka Narkissokselle kävi.)

Heijastavista pinnoista tuli mieleen uusi kampaajatuttavuuteni, jolla nyt olen käynyt tähän mennessä vajaat kymmenisen kertaa hoidattamassa narsistista minääni. Mutta toiseksi ei jää kampaajakaan. Hänellä on (hieman kiusallisesti aikaavievä) tapa pysähtyä sakset tahi kampa sirosti ojossa kertomaan loppuun tarinaansa perheestään, koirastaan, naapuristaan tai anopistaan. Ja mitä hän tekee samalla? Asiaansa kertoessaan hän tuijottaa tiiviisti peilistä itseään venyttäen huuliotaan, keikistellen päätään puolelta toiselle tarinansa edetessä ja suipistellen pientä kaunista suppusuutaan. 

Semmoisia me ollaan kaikki. Toiset katsoo peilistä ihmisenkuortaan, toiset peilaa päänsä sisään ja luulee olevansa suuria blogikirjoittajia.

Ettekä ikinä arvaa, ketä nimenomaista henkilöä tarkoitin.

Au revoir,

Helga The Metsäläinen Moukka