Dekkareita ja ystävän kuulemista

Kuva on netistä (Lienee helpohko arvata, ettei ole itse ottamani :D)

Tänään on se päivä, jolloin pakotan itseni aloittamaan kirjastosta haalatun dekkarin. En kerta kaikkiaan pysty keskittymään dekkareihin, vaikka talossani asuu oikea dekkarihai.

Kirjataanpa hieman ennakkoasenteita ennen leikkiin ryhtymistä.

Ennakkoluuloja dekkareista:

Ennakkoluulo 1: kieli on usein laadutonta ja yksinkertaista tai teeskennellyn karkeaa. Jos alkuperäisteksti on toisella kielellä, on käännös tehty huolimattomasti. (No olkoon: joku Chandler jätetään toki viisaasti arvostelun ulkopuolelle, etten tule pidätetyksi. Sama P.Saarikosken tekemien käännösten suhteen, jos niitä on. Ja Haavikon ja muitten starojen käännökset ulosrajataan yhteiskuntasopimuksen perusteella.)

Ennakkoluulo 2: juonet toistavat itseään.

Ennakkoluulo 3: elementit ovat kyllästyttävän samankaltaisia: ruumis kuvaillaan siihen tyyliin kuin vain pahoinpitelyruumista koskaan näkemätön kirjailija voi keksiä (poliisitaustaiset kirjoittajat poisluetaan tästä).

Ennakkoluulo 4: sivujuonena on typerä rakkaustarina tai outo lemmenleikki tutkijoiden kesken. Heistä toinen on ihmehiippari ja toinen on tavis ja hoitelee tarinassa "viisaan kertojan äänen".

Ennakkoluulo 5: loppukohtaus on sataan kertaan kaluttu ja lapsellisen ennalta-arvattava. 

@@@

Olen päässyt sivulle 10. Ennakkoluulo 1 toteutuu. Kuvaillaan ruumis, jonka ympärillä kuljeksii tyhjänpäiväisiä eläimiä. Niitä kuvaillaan kuin neljäsluokkalaisen kouluaineessa. "Ruskea lehmä ravasi juottopaikalle. (...) Ruskea lehmä ammuu ja tervehtii alkavaa päivää." 

Siinä se Ennakkoluulo nro 1 on toteutumassa. Mitä minä sanoin.

Arvata saattaa, etten ihan tässä päivityksessä etene loppusivuille. Taputan itseäni olalle, mikäli pääsen edes Ennakkoluulo kolmoseen. Katsotaanpa riittääkö sinni ihmisellä, joka diivailee raskailla pelikierroksillaan ja uuvuttavilla hevosharjoituksillaan. Loppuvatko hartiat kuntoa ja kärsivällisyyttä vaativassa dekkarinlukulajissa? Meneekö aivosto hapoille ennen päätössivua?

@@@

Netistä imuroitu tämäkin.
(Laitan näitä huomautuksia jonkinlaisena excusena muiden kuvien lainaamisesta.
En löytänyt tällekään tekijän nimeä.)

Kirjallisuudesta puheenollen: kehuskelinko jo lukeneeni Hannu Väisäsen uusimman teoksen "Elohopea"? Se oli mielestäni kokonaisuutena hajanainen, jos kohta paikka paikoin hienoa kerrontaa. Liikuttava oli ystävänsä kohtalo sillanalusten seksimaailmassa. 

Lisäyksenä täytyy kertoa, että rakastamani Amos Ozin elämänkertatyyppinen teos (mikä sen nimi nyt onkaan), on kulkenut kainalossani tuhansia kilometrejä. Jos kohta se ei pidemmälle reissulle joka viikko pääsekään, niin se kulkee joka tapauksessa iltaisin yläkerran yöpöydälle ja aamuisin alas piirongin päälle. Siitä tulee kymmeniä metrejä päivittäin. Tätä kiertokulkua se on tehnyt jo elokuusta lähtien. Siis kymmenen kuukautta. Sinnikäs kaveri. :D Mutta olen päättänyt lukea kaikki sen tiheäpränttiset seitsemättäsataa sivua.

@@@

Siinäpä ne lukemiset sitten onkin. 

Ammattilehtiä tulee luettua ja Hesaria, erästä paikallislehteä sekä entisen kotipaikkakunnan Kalevaa kun ehtii. Ja Hippos-lehteä, Suomen Latua ja ruotsalaista naistenlehteä. Hyvä Terveys menee suoraan roskiin tai terveysasiafanaatikolle ystävälleni, jonka ammatti on vallan toiselta alalta kuin omani. 

Hän se jaksaa jauhaa kolesteroleistaan ja sokereistaan (terveisiä vaan K, kultaseni!) Sanon hänelle: "Kuulepas nyt sinä yli kuuskymppinen! Eiköhän nautita elämästä se aika, mitä täällä vielä taivalletaan!"

Mutta puheeni kaikuu kuuroille korville. Hän jatkaa jääräpäisesti hiilaritonta, vähärasvaista ja trimmattua kuntosalielämäänsä ja hiihtolatujensa tuhansien kilometrien tavoittelemisia. Ja huolestumista kolesteroliarvoistaan. Onkohan terveysvalistus osunut väärään ihmisryhmään?

(Hän tietää nämä puheet, sillä välimme ovat suorat ja rehelliset, emmekä kaihda sanoa toisillemme mitä ajattelemme. Hän on minulle rakas. Eläisipä pitkään! Ehkä sittenkin on hyvä, että hän säännöllisesti vatkaa kuntosalilaitteita.)

Kuva: www. thhlblog. com
(Kuvassa ei ole ystäväni, mutta se voisi olla hän:
upea, trimmattu, kokenut sotaratsu, jolla ei allit juuri heilahda.)

@@@

Lopuksi asia, jota lueskelin netistä. Asia tuli mieleen yllämainitusta vanhasta ystävästä - ja oikeastaan kaikista ystävistäni. Se on: toisen kuunteleminen ja kuuleminen. Edellä mainittu kolesterolifanaatikko on kuulemisen mestari. Kuinka keskittyneesti hän kykeneekään kuulemaan ja kysymään sitten jotakin oivallista aivan uudesta näkökulmasta! 

Korostan kuulemista, sillä on ihmisiä, jotka vain näennäisesti kuuntelevat. Lisäksi on ihmisiä, jotka kuuntelevat korvat höröllään. Miksi? Siksi, että janoavat tietoja asioista, joista itse eivät tohdi kysyä pitääkseen kilpensä puhtaana. He haluavat, että joku on tehnyt likaisen työn heidän puolestaan. ("Ja minua ei toisten asiat kiinnosta!...voisitko kuitenkin hieman valottaa...").

Näitä ihmisiä kannattaa varoa. Sillä tiukan paikan tullen he sanovat: "Mitä! Minäpä en sellaisesta ole tietoinen, eivätkä toisten asiat todellakaan minulle kuulu. Mutta olinko jotenkin sivukorvalla kuulevinani jonkun puhuvan tuosta. Kysypä Mairelta, hän ehkä tietää." (Kiiruhtaa pulmusena äkkiä tiehensä.) 

Jatkan Ennakkoluuloon numero 2. ;D

Helga

Gyllene dagar - kuvia, kirjoja ja arkkitehtuuria

Helgan kuvavarastolta

Pääsiäisen pyhäpäivää!

Päivä on kulunut kirjallisissa töissä, joiden osalta viittaan edelliseen kirjoitukseen. Mutta ei hätää, pillit on nyt lyöty pussiin ja pussinsuu suljettu.

Hannu Väisäsen "Elohopea" kyttää työhuoneen sohvan reunalla vuoroaan. Ai, kun pidän terävistä havainnoistaan ja ihmiskuvauksistaan! Vaikka teksti ei aivan viimeisen päälle hiottua olekaan ja ehkä vähän jumittuu tiettyihin traumoihin (esim. Puolivälinkankaan kirkon alttaritaulu-tragedia), on perussävy kuitenkin hauska ja humoristisen sarkastisen lempeä. Siis juuri meikäläisen sielunmaisemaa, olenhan mitä lempein ihminen (heh).

Hannu kertoo alttaritaulutraumastaan tarkemmin edellisessä kirjassaan. Alttari herätti närää ja sitä myöten taiteilija sai palautetta, joka häntä selvästi vieläkin harmittaa. Kas tässä tuo alttaritaulu Pyhän Tuomaan kirkossa Oulun Puolivälinkankaalla.

Kuva: www.kolumbus.fi

Kirkko itsessään ei ole meikäläisen silmään kaksinen. Edustaa post-alvar-aaltolaista kliseemäistä (hui minua! ettäs julkeankin!) sarjaa, johon kuuluu useita julkisia rakennuksia Oulunkin seudulla. Raskaan näköisiä tiilikolosseja, mutta siihen aikaan olivat tosi chick. Näitä torppia piirrelleet arkkitehdit oli kaikkien huulilla, kun professori Reima Pietilän munima "Oulun koulu" oli silloin kova sana oululaisessa arkkitehtuurissa. Yks sun toinen oululainen nousukas haikaili näitä äijiä omakotitalonsa piirtäjäksi ja joku siinä aina onnistuikin. Jos nyt ei aivan kuumimpaa nimeä saanut kynän varteen, niin lähipiiristä ainakin.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Oulun_koulu

Hannua lohduttelisin sillä, että kirkon yleisilmeeseen nähden alttaritaulu on piristys kiven sisässä!

@@@

Helgan kuvavarastoa. Olikohan Wienissä vaiko Salzburgissa, mene tiedä.

Paracelsus on wikipedian mukaan Philppus Thephrastus Aureolus Bombastus von Hohenheim (1493-1581) ja elellyt Salzburgissa, joten sieltä tämä on napattu. Paracelsuksen mukaan on olemassa kolme elementtiä: suola, rikki ja elohopea. Kas vain, tässäpä aasinsilta Hannu Väisäsen kirjaan. Kuvan olen ihan randomilla imuroinut varastoiltani.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Paracelsus

@@@

Kas, sitä se Paracelsuksen puheeksi ottaminen tiesi: noitia liikekannalla. Pret-a-Porter näköjään liikkuu kalliilla kaarallaan lähimaastossa ja kilauttelee puhelintani.  Lienee jollakin lukuisista epämääräisistä retkistään, joista ei aina ota kukaan selvää. Neiti-ihmisten elämä on sellaista, villiä ja vapaata siis.

@@@

Kerron vielä lyhyen kuvauksen Lapista, jossa tuli piipahdettua päivänä muutamana. Oli nähkääs hauska sattuma! Kiipeilin tunturiin nousuvehkeilläni gps-kapulan johdattamana, kun yhtäkkiä metsän kätköstä laski lähes syliin naisihminen pertsasuksilla vauhdin hieman karattua. Hän huudahti: "Onko latu tuollapäin?" Katsoin ällistyneenä tuttua ääntä kohti: vanha luokkatoverinihan se siinä vuosikymmenten jälkeen! Ha haa! Niin on maailma ja Suomi pieni. 

Tunturissa oli yllättäen enemmänkin sakkia, vaikka alue on kaikkien hoidettujen ja ladutettujen reittien ulkopuolella. Osa oli nousukarvoilla liikkeellä, osa pertsasuksilla tai lumikengillä ja kantasuomalaisia, sillä venäläisten matkailijoiden määrä on Lapissa silminnähden romahtanut. Tunturikeskuksen kaupalla kuitenkin vielä kävi pieni tuulahdus venäläistä ilmapiiriä:D Kassatyttö nimittäin kommentoi kassaa jononpurkamista varten avaessaan: "Täällä on vapaa kassa - jos kiinnostaa!" Piti ihan varta vasten mennä sille kassalle havainnoimaan, jotta mikäs likka se tällä viissiin asiakkaiden viihtyvyyttä lisää. Kassalla seisoi kyllästyneen näköinen pitkätukkainen ja meikattu tyttö, joka sanoi venäläisittäin murtaen: "Kjaksikymentä-njeljä euroa". Rintapielessä luki "Jelena".  Venäläistä asiakaspalvelua ostajille, joidenka sisään kantamasta katteesta hänenkin palkkarahansa revitään.

Tähän loppuun vielä pääsiäisenväristä kuvamateriaalia. Älkää luulkokaan, että salaattiastia olisi minun pöydästäni. Noup noup. Se on tolokun ihimisten pöydästä, jossa sain kerran olla ruokavieraana. Muistelen kiitollisena!

t. Helga

Kuva Helgan varastoista.