Huh huijaa.
Kyllä maailma on täynnä kaikenlaista ilmiötä. Ja vaikka kuinka yksikseen matkailee ja koittaa pysytellä erossa kaikesta kommunikaatiosta, niin huonosti onnistuu.
Otetaanpa nyt vaikka tämä päivä esimerkiksi.
Odottelin junaa asemalla, kun siellä alkoi vähän tapahtua. Ei sen kummempaa, jotakin pientä hässäkkää, joka vaati poliisivoimia paikalle. Koska odottelin junaa, seisoskelin siinä tilannetta seuraamassa. Kohta viereeni tuli mies, joka kaivoi iPhonensa esiin ja alkoi kuvata tilannetta. Ryhtyi siinä sitten keskustelemaankin. Oli belgialainen ja täynnä ajatuksia elämästä, poliiseista ja politiikasta, Putinista ja Obamasta, Syyriasta ja Tymoshenkosta. Sanoi olevansa anarkisti. För all del. Ihan siistin näköinen ikäiseni mies. Sanoin hälle, että Belgiasta käsin se on helppo ollakin anarkisti, toista se on meillä tässä ison naapurin kainalossa. Pysyy suu soukemmalla, kun karhu on vieressä.
Nousin junaan, johon olin leuhkana ostanut ykkösluokkaan lipun. Juna oli siisti ja ykkösluokka käytännössä vain 8 paikkaa pleksioven takana. Hiljaista näytti olevan, koko loppuvaunu tyhjillään. Niin ekös kohta ilmestynyt jostakin siihen hyvässä villatakissa esiintyvä rouva pyytämään rahaa kuulemma nenänleikkaukseen. Sanoin, etten osaa sanaakaan saksaa, enkä ymmärrä mitään. Hän puolestaan ymmärsi häipyä tiehensä ja kuljettuaan vain yhden asemanvälin (pummilla?) jäi seuraavalla asemalla pois. Siitä nousikin kyytiin kaksi römppäukon näköistä maalaisilman punakoittamaa äijää, toinen nuorempi ja toinen vanhempi. Ja mitä ihmettä: astuvat siihen ykkösluokan looshiin kanssani, kun liki koko muu juna on tyhjillään. Mulkoilin heitä epäluuloisena ja ryhdyin sitten lukemaan kirjaa.
Jonkun ajan kuluttua vilkaisin sivusilmällä vastapuolella istuvaa vanhempaa, pönäkkää äijää. Hänen maiharinsa oli repsahtanut auki ja havaitsin, että ukollahan oli päällään luotiliivi, jonka rintamuksessa luki Polizei. Tarkemmalla havainnoinnilla sama tilanne oli myös nuoremmalla miehellä. Pojat oli työkeikalla mahdollisesti rekvisiittana, kun juna ylitti valtakunnan rajoja.
Saavuttuani toisen maan asemalle, riensi asemalla minua vastaan mies, jolla oli hieman nukkavierut vaatteet ja kulahtanut trolleri. Hän kysyi, saisiko katsoa matkalippuani. Koska en äkkiä keksinyt siihen mitään järjellistä syytä, kieltäydyin. Hän kysyi hieman hermostuneena, mitä olin matkalipusta maksanut. En edelleenkään ymmärtänyt tarkoitustaan, sillä hän ei mitenkään voinut tietää miltä asemalta olin junaan noussut, joten kysymys lipun hinnasta oli siinäkin mielessä täysin kummallinen. Sanoin, etten muista sitä, koska ostin lipun interne.... Ja siinä siunaamassa mies tuhahti, kääntyi vihaisesti kannoillaan ja paineli suoraan ulos. Joten mysteeriksi jäi tämäkin välikohtaus.
Seuraavat kaksi yötä olen tässä erääseen hotelliketjuun kuuluvassa siistissä hotellissa, joten eilinen vinttikomerosysteemi on menneen talven lumia.
...ja Tätikuntoisuusluokka 1A-ylivetotädille esitän kysymyksenä, että miten heikkarissa sinä kiiltonahkakengät jalassa olit lähtenyt liikenteeseen? Sinähän taisit tulla ystävättäresi kanssa viereeni katsomaan erästä mielenkiintoista nähtävyyttä. Oliko se mies siippasi? Mutta kyllä lenkkarit oli paljon kätevämmät niissä olosuhteissa. Ja eivätkö ne kiinalaiset pitäneet vallan mahdotonta metakkaa kimittävine, läpitunkevine äänineen? Havaitsitko myös sen noin kuuskymppisen amerikkalaismiehen, jolla oli muovisen näköinen kiristetty naama, pitkät ja valkaistut intiaanihiukset, treenattu vartalo ja vierellään ihailevia katseita mieheen luova intialaislähtöiseltä näyttävä, noin rippikouluikäinen tyttö? Tyttö ei ollut adoptiotyttö yhteiselon merkeistä päätellen. Entäpä ne noin 10 sentin korot, joilla hieman rouva Obamalta näyttävä nainen huojui eteenpäin villaulsterissaan?
Maailma on kummallisia otuksia täynnä. Kuulun siihen sarjaan.
t.
Helga
