Näytetään tekstit, joissa on tunniste suvakki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste suvakki. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Kotimaamme ompi Suomi


Itsenäisyyspäivää kaikille, joidenka silmä tapailee Suomen maaperällä näppäiltyjä kirjaisimiani. Voi olla, etta joku joutuu tyytymaan taman kaltaiseen, ylapilkuttomaan versioon, mutta kieli on silti sinun ja minun välinen linkki toisiimme, ääkkösettömänäkin.

Ensimmäinen Suomi-konkluusio: kieli on yhteinen omaisuutemme. Vaalikaamme sitä!

@@@

Näinä aikoina epävarmuus monella tapaa kalvaa suomalaista sielua. En enää oikein tiedä, mitä isänmaallisia asioita on sopiva korostaa ja millaista isänmaallisuutta tulisi hävetä. Takaraivossa heristelee sormeaan kantasuomalaisista koostuva lajitoverijoukko (*), joka herkästi paheksuu ja tuomitsee epäterveeksi isänmaallisuudeksi ja rasismiksi sen, mitä aiemmin on pitänyt itsestään selvänä oikeutena olla ylpeä kansastaan ja kansallisuudestaan. Ne ajat ovat menneet.

Saanko suomalaisuudesta ja Suomen kansasta olla ylpeä - ja jos, niin keitä joukkoon kuuluu? Tulkitaanko se jossakin niin, että hyljeksii niitä, jotka eivät ole Suomen kansalaisiksi syntyneet? Terveen kansallisen itsekunnioituksen ja rasismin raja - kuka määrittelee ja millä kriteereillä?
Suomalaiseen mielenlaatuun kuuluu, että vieraanvaraisuus herkästi ajaa ohitse isänmaallisuudesta. Ollaanhan me historian saatossa opittu, että outoon kulkijaan on viisainta suhtautua nöyrästi, jotta avoin konflikti vältetään. Kulkijasta kun ei koskaan ole voinut olla varma, etenkään idästä tulleesta. Perässä on voinut olla tulossa isompikin joukko ei-aina-niin ystävällistä sakkia.

Päädyn tästä toiseen konkluusioon: isänmaallisuus ei enää ole yhteinen omaisuutemme. Sen rajat ovat häipyneet. Sille on tullut vahtikoiria ja omaehtoisia määrittelijöitä, omien kansalaisten joukosta.

*Kampaaja käytti sanaa "suvakki". Se on kuulemma rasistin vastakohta. Hänen mielestään aivan yhtä paheksuttava porukka. Porukka joka suvaitsee kaiken ja toimii vahtikoirana ja moralisoijana ja sitä kautta kokee omahyväisyyden ja itsetyytyväisyyden tunteita (toisten kustannuksella, minun lisäys).

@@@


Kaunistahan tässä maassa on! Katsokaa vaikka tuota Suvasvedestä ottamaani kuvaa. Kuuletko kuinka laine hiljaa liplattaa ja järveltä kantautuu vaimea perämoottorin ääni. Vieno kaislikon tuoksu ryydittää tunnelmaa.
(Tuon kuvan alueelle sitten tipahti se pienkone myöhemmin.)

Olen kerännyt tähän hienoja kuvia ja tunnelmia kotimaasta. Meinasin ensin laittaa vertailukuvaksi samantyyppisiä kuvia ulkomailta vain osoittaakseni, kuinka krumeluuri ja monikerroksinen älämölö ei loppuviimetteeksi meille kuitenkaan ole rakasta eikä nautittavaa, vaikka niin mielellämme korostammekin hienoja matkakokemuksiamme. Mutta jos totta puhutaan, niin ainakin omalla kohdallani suurin nautinto on hiljainen suomalaisluonto, pimeä metsä, sumuinen järvenselkä, sateinen hakkuuaukean reuna.


Tässä kuvassa pyyhälletään jossain päin itä-Suomea omalla melontaporukalla. Tietyllä ydinporukalla reissaillaan joka kesä etsien alueita, joissa ei näy ristin sieluakaan. Mukana on toisinaan joku "kokelaskin", mutta vakiojäseneksi heistä kukaan ei ole jäänyt. Reissut laaditaan niin, että vältellään alueita, jotka ovat retkeilijöiden ja melojien suosikkikohteita. Useimmiten menee päiväkausia, ettemme tapaa ketään. Ihmisten kanssa töitä tehdessä tällaiselle retriitille on tilauksensa.

Kolmas konkluusio: kaunis luonto on yhteinen omaisuutemme!

(Ystäväni Pret-a-porter ihmetteli, enkö pelkää pimeässä metsässä. Mutta pimeässä metsässä ei ole mitään pelättävää! Pelättävä ilmestyy kuvioihin siinä vaiheessa kun paikalla on muita ihmisiä. Pimeissä metsissä ei ole kuin pupujusseja. Petoeläimetkin kiertävät ihmispedot kaukaa.)

Kuva, joka on otettu omassa purtilossa. Ihanasti kallisteli veden pinta alusta.
@@@

Omat hokkarit joku talvi sitten
Pakko on vielä kertoa yksi luonnonkokemus, joka ehdottomasti on ylitse muiden ehkä harvinaisuutensakin takia. Nimittäin vapaa luisteleminen luonnonjäällä. Sehän on harmillisen harvoin mahdollista, ellei lasketa mukaan valmiiksi tehtyjä luistelureittejä. Muistan kerran kauan, kauan sitten kun olin luistimilla erään Oulun lähellä olevan järven jäällä lentokoneen lentäessä melko matalalla ylitseni. Mikä vapauden tunne oli kiitää jäätä pitkin raikkaassa ilmassa ja ajatella, kuinka lajitoverit istuvat sillipurkissa, laskeutuvat lentoasemalle ihmispaljouden ja vähähappisen ilman keskelle tungeksimaan, jonottamaan ja jatkamaan matkaansa ties minne Timbuktuun ehkä hieman matkastressissä ja ahdistuksessa. Ja meikäläinen vaan vetelee luistimilla, pieni krohina kuuluu luistinten pohjasta ja reppu kahahtelee selässä! Mikä onnen tunne!
Tämä kuva on otettu ison veden jäältä, jossa oli kerran mahdollisuus luistella. Niin oli euforinen kokemus, etten meinannut millään malttaa lopettaa. Vasta ajauduttuani sulan äärelle tulin järkiini.

Näinpä päädyin itsenäisyyspäiväpuheiden kautta luonnon helmaan ja sinne olen nytkin lähdössä. Repussa on termospullo, pienet eväsleivät ja peri keksiä, pikkupussi karkkia ja koiralle makupaloja. Suuntana on suo, käteen laitan gps:n ja suunnistan etukäteen vaikeaksi tietämässäni maastossa erääseen kohteeseen. Koira resuaa vieressä ja nauttii - kuten emäntänsäkin, joka ei aio istua telkkarin ääressä linnanjuhlia vakoilemassa.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

t. Helga