Rouva Surkuttelija, satunnaisia melojia ja caballus equiis familiaris

Vesiretkeilyä.

Kas, aika rientää. 

Monenlaista sutinaa ja työntäyteisyyttä on puskenut kalenteriin. Tuo viime viikon reissukin jumitti muut toimet työpaikalla. Niitä joutuu sitten jälkikäteen paikkomaan ja päätään vaivaamaan siinä määrin, että tärkeämmät toimet kuten bloginpito tahtovat jäädä jalkoihin. Tekstiä on pitänyt tehdä toisella kielellä. Sellainen ei ole mistään kotoisin äidinkieleen verrattuna.

Tässä yhteydessä tuotakoon esiin se, että maamme yliopistoissa on aloja, departtementteja, sectorsseja ja team group of the management and very important scientific bullshit- yksiköitä, jotka ylläpitävät kommunikaatiota pelkästään englannin kielellä. Seikka, johon mielestäni tulisi asianomaisen ministeriön puuttua. Siis oikeuteen käyttää tiedemaailman perusinformaatioissa ja tiedotteissa suomen kieltä englannin lisäksi. Suomi 100! Joku kolegoista raportoi taannoin saaneensa jonkun Suomi100-hypetyksen englannin kielellä, suomenkieliseltä lähettäjältä siis. Sietämätöntä.

@@@

Portaat rantaan.

Tunnetteko henkilön, joka surevaa esittäen, mutta innosta puhkuen kiiruhtaa tuomaan viestejä ihmisten sairastumisista? Hän ikään kuin innostuu hieman kaukaisemmille ihmisille puhjenneista syöpäsairauksista, kuolemantapauksista, amputoiduista raajoista, aivoverenvuodoista ja sen semmoisista. 

Minä sellaisen henkilön. Jos Suomen hallitus eroaisi, Pohjois-Korea hyökkäisi - mitä emme toivo - jonnekin, Venäjällä lähtisi hävittäjälentokone käsistä ja iskeytyisi Lieksaan, öljytankkeri rysäyttäisi Sköldvikin satamalaituriin ja kaikki Raamatut poltettaisi, se ei hetkauttaisi häntä millään tavalla. Hän ei oikeastaan edes tietäisi siitä, koska hän ei lue lehtiä eikä seuraa ajankohtaisohjelmia. 

Mutta jos työtoverinsa siskonmiehen serkulle puhkeaisi leukemia, K-kaupan lihatiskin naiselle tulisi rintasyöpä tai käsityökerhon vetäjän setä ajaisi hirvikolarin ja saisi aivovamman, rientäisi hän oitis viemään viestiä sinne, missä kulloinkin kulkee. Ääni surkutuksesta väristen (ja eikös vain hieman surkuttelustaan nautiskellenkin) hän mässäilee tehottomilla sytostaattihoidoilla, epäonnistuneilla leikkauksilla, uusineilla syöpäkasvaimilla ja revenneillä aortankalkeilla.

Sanalla sanoen ja omana tulkintanani: hän saa hieman kaukaisempien tuttavantuttavien draamoista (tylsään?) elämäänsä jännitystä ja sisältöä.

Kun saan häneltä viestin korttelissaan asuneen naisen kuolemasta, en voi välttää kiusausta ja vastaan tylysti: "Jaa".

Joskus tälläistä toisten sairastumisilla hehkuttelua sanottiin sosiaalipornoksi. Sanon sille: yäk!

Tämä päivän epistolana.

@@@

Tuli aamulenkillä vastaan.

Se on sieniaika, hyvä lukijani.

On siis aika heittää pakastimesta ne neljä pussillista pakastettuja rouskuja ja korvata ne uusilla pakasteilla, jotta ensi vuonnakin on jotakin, mitä heittää menemään.

Mutta karvarousku on sitten kaunis ja hauskan näköinen mykoritsa, vai mitä ritsoja ne sienet olikaan. Se on kuin vstasyntyneen poski.

@@@

Tämän löysin eilen. Villiviinimarja tai näsiä, yhtä kaikki :D
(En syönyt sitä.)

Eilen, kun liipotin tuoreella paatillani erän veden pintaa,

aattelin voimakasta viehtymystäni veden äärelle. Ehkä astrologia ja horoskooppitietäjä voisi kertoa taustoja tälle? Nähkääs, kävi niin, että vuosi sitten päätin luopua kajakistani, koska jouduin toistamiseen vaaratilanteeseen sen kanssa. Tuolloinen kajakkini oli kiikkerä ja kapea, nopea ja komea. Myin sen sitten keväällä, terveisiä vain erääseen merenrantakaupunkiin. Kesällä retkeillessäni itsekseni vuokrakajakilla, aattelin, että tällä mennään ja vuokraillaan se mitä tarvitaan.

Tuosta ei mennyt kuin kuukausi, kun yllätin itseni esittelemästä itseäni pikkupurtilon kipparille "melojana". Pikkupurtilon kyydissä tunsin voimakasta kutsumusta saada oma venho, jolla kulkea vapaana kuin taivahan lintu silloin kun itsellä on sellainen fiilis. Ei veneenvuokraus- tai hakutoimia. Kajakin vuokrauskin on melko hintavaa. Kun tuosta kajakinmyynnistä jäi joku ropo sukanvarteen, niin tuumasta toimeen. Ja nyt on taas oma paatti - oma pursi, oma orsi ja oma lupa!

Aattelin purtta autonkatolle ähertäessä, että minä elän näin, joku toinen kerää kaksi viikkoa mustikkaa, pakastaa sitä kolmannen viikon, hyppää sitten puolukassa ja ryssii vattupusikoissa, kynsii kasvimaataan ja louskuttaa räsymattoa. Meikä huitoo sillä välin melanvarressa ja pompahtaa siitä hevon selkään. Sen mustikkapussin poimin pakastealtaasta, enkä kärryytä bensaa pitkin metsiä marjan perässä.

@@@

Ruuna voi hyvin.

Meille on muotoutumassa hyvä yhteisymmärrys. Se katsoo minua ruskeilla silmillään, laskee ison päänsä päälaelleni ja huokaa. En vieläkään tohdi kiertää sen ympäri peräpään puolelta, mutta mitäs siitä. Harjailen ja selvittelen sen häntää sivummalta ja solmin sadeloimen kiinni sen takajalkojen ympäri vaivatta. 

Kun pesen sen vedellä ja sudilla, kuivaan lastalla ja vien laitumelle se kuopii juomapaikan eteen muodostunutta multakenttää kaviollaan ja laskeutuu mullikkoon piehtaroimaan. Sen jalat sätkivät kohti taivaankantta, se ynähtelee ja kellahtelee puolelta toiselle. Sitten se kömpii takaisin tolpilleen kömpelösti, päristelee ja pudistelee itseään kuin koira. Se vilkaisee minua, konkoilee viereeni ja saa pienen palkinnon luoksetulosta.

Syysmaisemaa.

Illanjatkoa lukijalleni,

Helga