Elämän renkutusta, nettivihaa ja omahyväisiä puheita

Retkieväs

Nyt on kevät tullut ja ihmistä siunataan upeilla keleillä!

Jos kohta onkin ollut vähän härdeliä, on sentään ehtinyt pysähtyä miettimään elämän hyviä puoliakin. Ihminen ei koskaan voi olla tarpeeksi kiitollinen elämästään, vaikka vastoinkäymistenkin keskellä. Henki kumminkin pihisee. Se on pääasia, sillä ilman sitä ei ole mitään, ei vastoinkäymisiäkään. Vain tyhjää, tyhjää.

Mikäli lukijani on harras uskovainen, sallin sen mielihyvin ja pahoittelen omaa käsitystäni elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen. Vaan iloittakoon niin kauan kuin vaellusta jatkuu, olipa rajan toisella puolella sitten mitä hyvänsä! Toki jokainen ajattelee, että mikäli jotakin on, se ei ainakaan helvetti ole. Sinnehän joutuvat vain tuhmat, eikä meistä kukaan koe olevansa siinä rykelmässä. Eikö ole hassua sinällään: ketä siellä sitten on, jos ei kukaan mene?

Vaan nytpä heti keksin vastauksen tuohonkin dilemmaan, siis mitä helvettiin tulee. Siellä on tietysti Johaug ja kaikki hiihtokilpailuissa voittaneet douppaajat. Suomalaiset on tietysti taivaassa, koska eihän nyt suomalaisurheilijat tietenkään mitään douppaile, muut ne vain sitä tekevät (esim. norjalaiset). Mehän ollaan niin hemmetin rehellistä kansaa, kaikessa (vino hymy).

@@@

Jeloustoun, vai mitä niitä rengasmerkkejä onkaan.

Olen elämäni ensimmäisiä kertoja törmännyt nettivihaan.
Kyse on niinkin tunteita kuohuttavasta asiasta kuin koiran ostaminen. Koko koirajuttu saa jotkut ihmiset aivan pois tolaltaan. Olen hevossivuilla innocent bystanderina niin ikään seuraillut, kuinka kiivaasti jotkut immeiset reagoivat jonkun toisen viattomaan kommentointiin tai kysymykseen. Piileekö lemmikkieläinten omistajissa aggressioita? Niitä ei äkkinäinen osaisi arvatakaan, kun niinkin lempeästä harrastuksesta on kyse. Toki suurin osa on tietysti asiallista porukkaa, mutta räikeimmät tapaukset sitäkin räikeämpiä.

Olen joskus kuullut sanottavan, että eläinpiireissä on yliedustetuna ihmistyyppi, joka tulee eläinten kanssa paremmin juttuun kuin edustamansa eläinlajin kanssa, nimittäin homo sapiensin siis. Saattaa olla perää.

Vinkki: Älä mene kyselemään koirapalstoilta mitään. 

@@@

Päivän klapit

Kehun vielä Yle Areenan "Pyöreä pöytä"- ohjelmaa*, mikäli lukijani pitää ajankohtaisista aiheista keskustelemisesta. Monenlaista juttua ajassa ja ilmanalassa tulee itsellä seurattua ja lohdullista on havaita, että samanlaisia hulluja löytyy muualtakin. Jollei muualta, niin radiosta :)

*Siellä on myös pari armottoman idealistista täti-ihmistä, joiden unelmatorttumaiset näkökannat täyttävät hyvin Helsingin Sanomien taannoisen lapsellisen projektin kriteeristön omalta osaltani ("Tapaa päinvastaisten mielipiteiden edustaja leivoskahvilassa"). Voi nähkääs vaikka kotisohvalla harjoitella itsehillintää korvanapit päässä tarvitsematta liikkua konditoriaan naurettavuuksia kuuntelemaan. Onneksi siellä on edes joskus Sirkka Hämäläinen ja Taru Tujunen.- Tämä oli sivuhuomautus.-

Kun keskustelen sattuneesta syystä varsin laajan ihmisjoukon kanssa, havaitsen etteivät kaikki suinkaan seuraa aikaansa. Tai ota selvää, mitä joskus on tapahtunut. Tätä on myös kollegion keskuudessa. Se on hämmentävää ottaen huomioon, että kyseessä on pitkälle koulutettua porukkaa, jotka on kyllä hyvinkin aktiivisesti osanneet lukea mm lääkiksen pääsykokeisiin tenteistä puhumattakaan. Mikä hitto niihin sen jälkeen iski? Laput silmillä ja korvillako kulkevat vaiko tieteellisen lehdistön julkaisut silmäinsä edessä 24/7 ?

"Ole tyytyväinen itseesi, jos olet profeetta - omasta mielestäsi."
Fake Philosophy.

Näihin itsekeskeisiin puheisiin jätän lukijani toipumaan omituisista turinoistani ja toivotan hyvää alkavaa viikkoa, menipä se sitten työpaikalla lusiessa tai komeissa keleissä ulkoillessa.

Helga

Koiran muistomerkki ja puhuvia valokuvia

Hy-yy-vää joulua!

Kyllä aika rientää!
Se juoksee pienen lapsen lailla kuusen taakse ja hihkuu: "Etpäää saa-a kiin-ni!" Yrität haroa sitä kahden puolen kuusen oksistoa, kun se viime hetkillä jälleen livahtaa näpeistäni ja ilkkuu takanasi: "Kukkuu, ota kiinni jos saat!"

@@@

Kovin on työntäyteistä ollut elämä ja kävin vähän työreissullakin. Mutta vielä jaksaa täti heilua. Eilen, kun kaahasin kaksipyöräisella sporttihevosellani pitkin pimeyttä, ajattelin miten kuitenkin saa olla onnenpekka. Sanalla sanoen:
Aina on valoa tunnelin päässä!
Vaikka on säkkipimeää, on kuitenkin rauhallinen kotimaa, raitis ilma ja ympärillä turvallista. Ihmiset pääsääntöisesti ymmärtävät toisiaan, ovat iloisia ja hyväntuulisia ja tajuavat toistensa aivotukset puolesta sanastakin. Kotimaa, isänmaa! Näin itsenäisyyspäivän lähestyessä tämä asia on erityisen ajankohtainen.

Hieno taidekuva ;)

@@@

Koiraa on ikävä.

Sen tuhka on upotettuna takapihalle. Haudan päälle Talonmies haki ison kiven, jonka tasaisen pinnan sijoitti niin, että siihen on hyvä laittaa kynttilä. Kynttilän valo loistaa siinä päivästä toiseen. Odottelemme malttamattomina uutisia uuden koiran tilanteesta. Toivotaan, että astutus on onnistunut ja meillä on taas nelijalkainen perheenjäsen, kun kevätaurinko alkaa lämmittää. Yksin on niin outoa ja tylsää käydä kävelemässä.

Kokemuksesta, useammastakin, tiedetään sen merkitsevän myös tavarasta luopumista. Osa kengistä on menetetty, sen tietää jo etukäteen. Ovenkarmit voivat saada kyytiä samoin kuin sukankudin, jos unohtuu sohvapöydälle. Kirjojen kansia revitään, matot saavat uuden muotoilun ja tuolijalkoja modistetaan. Semmoinen se koiranpentu on - ja etenkin tässä rodussa, joka meille on vuoskymmenten aikana niin rakkaaksi tullut. Sama rotu aina vaan. (Kunpa nyt tärppäisi.)

@@@

Katson pöydällä olevaan tyttären kuvaa.

Katson sitä usein. Miten viisaalta hän näyttääkään taas tänään. Jonain päivänä alan puhumaan kuvalle ja seuraava veto on tarjota hänelle karamellia. Sellaisen vanhuksen tunsin kerran Ruotsinmaalla. Hänen seinällään oli kuva kuninkaallisesta perheestä: Silvia, Kalle ja lapset. Eräänä päivänä huoneesta kuului kovaa huutoa ja kiroilemista. Vanhus heitteli kuvaa karamelleillä ja raivosi pahoitettuaan mielensä, koska Silvia ei ollut antanut tarjota lapsille karamelliä, "Att de sku inte få hål i sina tänder!"

Dementia voi joskus johtaa havaintojen vääristymiseen.

...mutta ei se minua pelota. Tyttäreni lupasi auttaa minua, kun olen dementoitunut.

Hän sanoi sen juuri tuosta pöydältä, kun kysyin. Karamellin sanoi ottavansa toiste. 

Toivorikasta torstaita ja parasta perjantaita. Meikäläinen on silloin...tädää: illan töissä. (Sitä lajia en kohta enää jaksa. En  jaksa. En, vaikka virkaehtosopimuksessa lukee, että se on pakko.)

teidän Helga

Pimeähommia, kahvikuppeja ja lintulaudan asukkeja

Huomiokuvaksi tämä. Otettu taannoin Kööpenhaminan lentoasemalta.
Bongasin kupin ohikulkiessa. Royal Copenhagen näytti olevan merkiltään.
Palaan tekstissä asiaan.

Kyllä on pimeää.
Lintulaudalla käy harvoina valoisina tunteina sellainen kuhina, ettei mitään rajaa. Kaikki tungeksivat, syöksähtelevät ja ryysivät jyvänpyyntiin yhtä aikaa ja häätävät toisiaan kauemmaksi. Onpa linnuillakin oma hommansa! Lepopäiviä ei tunneta. Pikkulinnun elämäkin taitaa jäädä aika lyhyeksi.

Jyväluukulla piipahtelevat ainakin hömötiainen, talitiainen, varpunen, kuulemma myös pikkuvarpunen (tiesi enemmän ornitologiaan vihkiytynyt vierailija kertoa),  etelään osaksi talvea suuntaava Lapintiainen, punatulkku, tikka, harakka ja orava. Niitä on mielenkiintoista seurailla köökipöydän äärestä. Mitä mahtanevat ajatella toisistaan? :D

@@@

Pyöräilyä pimeässä...
...on harrastettava, jos mielii illalla kotiin työpaikalta. Toki autoillakin voi. Saa olla iloinen, että monilla meistä suomalaisista on myös se vaihtoehto. Ja vielä se pyöräkin.

Kävin pyöräkaupassa muilla asioilla ja ihailin läskipyöriä, joita yhä enemmän näkee liikenteessä myös tavallisilla teillä. Kuulemma oiva menopeli, kallis vain!

Pyöräkaupan menopelejä.

Meikäläinen pyöräilee kaikkein mieluiten pitkin metsäpolkuja.

Tänäänkin on oivallinen keli lähteä raitistelemaan hapekkaaseen ulkoilmaan. Hieno homma se, että monella paikkakunnalla maastopyöräilyyn on satsattu ja tehty reittejäkin.

Kävelystä oli juttua Lääkärilehdessä. Prof. Ilkka Vuori, kliinisen fysiologian ja liikuntalääketieteen erikoislääkäri kirjoittaa:

"Kävely on vähentänyt keski-ikäisillä naisilla painonnousua ja auttanut laihdutuksessa. Se pienentää tyypin 2 diabeteksen ja ainakin rinta-, paksusuoli- ja kohtusyövän riskiä ja on hyödyksi niitä sairastaville. Kävely vähentää kipua ja parantaa toimintakykyä useimmissa yleisissä tuki- ja liikuntaelimistön sairauksissa. Vaihdevuosien aikana ja jälkeen kävelyharjoittelu voi lisätä reisiluun kaulan luuntiheyttä ja vaihdevuosien jälkeen säännöllinen kävely on pienentänyt lonkkamurtuman riskiä. Kävelystä on hyötyä masennuksen ehkäisyssä ja hoidon osana."

Eipä ole kävely terveysvaikutuksiltaan mitätön liikuntamuoto. Herkästi vain mielletään, että liikunnan tulisi olla jotakin extreme-lajia ennen kuin kannattaa edes mainita. Höpö höpö!

@@@

Yläosassa olevaan kahvikuppiin liittyen.
Anoppi oli kova tyttö keräilemään lasia ja ylipäätään kaikenlaista maallista tavaraa. Hänen jäämistöstään on tullut kasa kuvassa olevia kahvikupposia asetteineen ja vermeineen. Ne on silkkipaperiin käärittynä yhdessä isossa laatikossa - olleet vuosikaudet. Lapsille ne ei kelpaa, eikä itsellä tule sellaisia kuppivieraita, joille tämän tyyppisiä Cronenbourgin tms (?) tanskalaiskuppeja nyt pöytähän rustailisi. Vaan kas, sattuipahan Kööpenhaminan lentoasemalla silmään tälläinen kuppikauppa ja oh-hoh! Onpas kupperoisilla hintaa! Kuka ihminen (kunnia muutoin fiksulle anopilleni) herraparatkoon satsaa moisia summia yksiin hemputin kahvikuppeihin. Voi Sancta Simplicitas, en muuta sano.
Ja toivotan nautinnollisia hetkiä niille, joiden suussa kahvi maistuu noista kupeista enemmän kahville kuin halvasta säästöhallin mukista. Kaipa sillekin jokin tieteellinen selitys löytyy, jos oikein tutkimuskirjallisuutta lähdettäisi perkaamaan.

@@@

Monnillle vielä humoristinen selonteko, että meikäläinen ruuvaa, pulttaa, nikkaroi ja meisselöi kaikenlaista joutessaan. Viemäriputket, hajulukot, astianpesukoneiden korjaukset ja sen semmoiset ovat erityisen kutkuttavia haasteita. Niissä ei kyllä varsinaisia riemuvoittoja ole tullut, eikä sulkia hattuun. Joitakin tikattavia haavoja kumminkin :D

Nyt syy astianpesukoneen temppuilulle (ei poistanut vettä koneesta) oli poistoputken jatko-osan liittymäkohtaan aiemmin tehty tiukka kiristys. Se oli ajan myötä lutistanut poistoputken pään lyttyyn, eikä vesi enää kunnolla poistunut. Ammattimies otti korjauksesta + uudesta putkesta vajaat 100 €. Palkkansa oli ansainnut.

Voimia kaikille,

toivoo Helga,

joka odottaa uutta koiraa, joka saanee alkunsa näillä viikoilla. Varauslistoilla jo ollaan jonossa ja jännitetään tilanteen etenemistä.

Kaamostunnelmaa ja purettua viemäriputkea

Sukellan syvyyksiin.

Koira on mennyt taivahan kotiin. Voi itku, voi suru!

Kun se seisoi eläinlääkärin huoneessa havahduin siihen, kuinka vanhalta ja väsyneeltä se näytti.
Se sai rauhoittavan piikin takareiteen, kävi lattialle viereeni nukkumaan, sai tippaneulan etujalkaansa, sai nukutuslääkettä eli propofolia ja sitten perään barbituraattia. Sen hengitys ja syke lakkasivat. Hiljainen, rauhallinen ikiuni.

Olen toipumassa.
Viikko yksin suremassa oli hyvä ratkaisu. Saa parkua rauhassa ja tuijotella lintulaudan rähinää.

@@@

Tiskikoneenkin kanssa oli askaretta.

Vesi ei poistunut koneesta. Siinä vaiheessa aina haetaan ohjekirja. Tutkitaan mitä on tehtävissä ja tehdään kaikki mahdollinen. Aprikoidaan, purkaako keittiön lattialistat viemäriletkun tarkastamiseksi koko pituudeltaan, kun viemärin hajulukossakaan ei ole hammastikkua poikittain. Eikä tiskikoneen puoleksi puretussa poistoviemärissä ole pumpunrattaassa ruokajätettä jumimassa - katsottu on.
Päätetään ottaa järki käteen ja soittaa huoltomiehelle.

Siinä vaiheessa astuu Talonmies areenalle. Läpikäy saman koreografian päätyäkseen ajatukseen: tilataan huoltomies.
Huoltomies tulee, tiputtaa lasiastian, löytää vian poistoletkun liian tiukasta liitinkiristyksestä, vaihtaa putken (7€) ja laskuttaa käynnistä (n. 200€).
Uusi talo, uudet kujeet.
Mutta emme valita: viihdymme täällä oikein hyvin.

@@@

Ajelin umpipimeässä polkupyörällä kilometritolkulla töistä illankähmässä. Mikä raitis ilma! Ja mikä pimeys. Kun joku tulee heijastimetta vastaan, ovat kaikki törmäyskurssin elementit kasassa.
Tämä pimeys on rauhoittavaakin. Voi roikalehtaa minkälaisissa vetimissä haluaa, hiippailla vanhassa ratsastushameessa kylänraitilla ja tsuumailla otsalampulla mustaan jätesäkkiin puettujen metsien siimeksiin.

Kai me metsäkansa ollaan tähän jo syntymästämme totuttu ja opittu?

@@@

Eläinlääkäriltä tulee tekstiviesti.
Uurna on haettavissa.
Koira palaa kotiin.

Kaamostunnelmin,
Helga

Pimeyttä ja surua

Huomenna on kova päivä.
Ollaan talonmiehen kanssa tiedetty ja tiedostettu, että se päivä lähenee, mutta eihän näitä tämän tyyppisiä asioita halua miettiä kovin tarkkaan. Sitä ajattelee, että mennään vaan päivä kerrallaan, päivä kerrallaan.
Jossain vaiheessa päivät yksi toisensa jälkeen hupenevat ja asia on kohdattava. Onko ihmisen elämässä ylipäätään sellaisia raskaita asioita, joita ei ennemmin tai myöhemmin joudu joka tapauksessa kohtaamaan? Onko raskaita asioita, jotka menevät ohi, jos niihin ei kiinnitä mitään huomiota? Eipä taida olla.

Kyse on vanhasta koirasta.
Tuossa se makaa nyt olohuoneen nukkamatolla lähituntumassa elämänsä viimeistä iltaa. Vielä joku kuukausi sitten se tuli aina jalkoihin nukkumaan, mutta pikku hiljaa sille on käynyt kuin ihmisvanhukselle. Se on vaipunut omaan maailmaansa, mennyt välinpitämättömäksi ympäristöstään. Joinakin päivinä se jättää ruokansa syömättömänä kuppiin. Käy vain toteamassa, että siinä sitä olisi. Huokaisee ja asettuu vaivalloisesti kyljelleen.

Käytin sen keväällä eläinlääkärillä, kun se töistä illalla tullessani istui olohuoneen äärimmäisessä nurkassa läähättäen kivusta. Se tutkittiin päästä varpaisiin, nukutettiin, kuvattiin ja otettiin kaikki maailman kokeet ilman diagnoosiin pääsyä. Olin antanut sille kotoa lähtiessä kipulääkettä, joka selvästikin alkoi vaikuttaa jo eläinlääkärin odotushuoneessa.

Nyt se on käynyt uudelleen tutkimuksissa, joissa ei ole löytynyt mitään selittävää. Kun kipukohtaukset ovat tulleet yhä taajempaan se on saanut kipulääkemääräyksen ja ohjeeksi, että ellei auta, voi kokeilla erästä ihmisellekin määrättävää voimakasta kipulääkettä. Sitä se sai eilen ja meni niin veteläksi, ettei apu löytynyt siitäkään elämää pitkittämään.
Niinpä päätimme, että sen on aika päästä koirien taivaaseen. Annamme sen lähteä saappaat jalassa, eikä niin, että pitkitetään se rauhnaista eloa lääke-cocaileilla joitakin kuukausia ja annetaan kärvistellä. Nämä on raskaita päätöksiä ja itkun tihraukseen on päivä mennyt.
Huomiselle sitten varasin sille ajan heti aamusta. Vien reissuun lähtevän talonmiehen lentokentälle ja ajelen siitä koiran kanssa maalikylille hoitamaan viimeistä palvelusta.

Koiria meillä on ollut jo monta, muttei tähän totu koskaan.

@@@

Kuulen, kuinka se nyt nuolee tassuaan olohuoneessa. Ja ajattelen, että huomenna se on pois, enkä kuule sen rapsuttelevan lattian poikki enää koskaan. Voi itku ja hammasten kiristys.

@@@

Asia saa omat mittasuhteensa, kun ajattelen sitä isää, joka kerran vuosikymmenet sitten istui osaston päiväsalin edessä sairaalan vaatteissa.
Hänen vaimonsa oli päässyt saman sairaalan synnyttäneiden osastolta piipahtamaan. Vaimolla oli mukanaan heidän uusin perheenjäsenensä, nyytti. Isä silitti vauvan päätä ja katsoi sitä vakavan vaitonaisena. Näky riipoi sydäntäni niin, etten tiennyt minne olisin paennut saadakseni näkymän pois verkkokalvoiltani ja mielellään myös aivojen muistilokerosta. Lukija huomaa, ettei se onnistunut.
Isä oli parantumattomasti sairas, eikä hänellä ollut elinaikaa enää montakaan viikkoa.

Nyt mietin, miten tuon lapsen elämä eteni. On nyt aikuinen, ehkä jo omiakin lapsia.
Mietin myös sitä, mitä asioissa aina positiivisia puolia näkevä poikani sanoi kerran, kun lähipiirissä nuori ihminen leskeytyi yllättäen. Hän sanoi: "...tämä on nyt tälläinen tilanne... mutta kun menee joitakin vuosia, nuori leski löytää itselleen kumppanin ja kun kymmenen vuotta on kulunut, on hän uudelleen naimisissa ja siitä se elämä vain jatkuu..."
Ja näinhän se juuri on.
Me, jotka on synnytty ennen televisioiden yleistymistä tiedetään sanoa heti useampi nuorena leskeytynyt, jolla elämä sitten vain on mennyt eteenpäin ja lopulta tullut ehkä uusi perhekin.

@@@

Koira on lakannut nuolemasta tassuaan. Se makaa nukkamatolla rauhallisesti kuono etutassujen päällä ja odottaa iltalenkkiä. Viimeistään. Sen virkaa aiemmin hoitaneet kolme saman rotuista koiraa odottelevat sitä jo tulevaksi vihreille juoksuniityille. Ne ovat kaivaneet esiin parhaat ydinluunsa tervetuliaisiksi.

teidän Helga,
itku silmässä

Pekoninkäryä ja höyrähtäneitä vanhuksia

Kuva: Pixabay

Heräsin aamulla sankkaan pekoninkäryyn.

Nimittäin:

Perjantai-iltapäivästä olin, jos mahdollista, edellispäivää vielä enemmän hajalla. Ponnistelin päivän loppuun, vaikka leukoja revitytti ja huimasi (selitys myöhemmin). Laahauduin töistä P-paikalle, siitä kotiin poimimaan Talonmiehen kyytiin kaikkine nyssäköineen ja suuntaus kohti lentokenttää. 

Paluumatkalla ainut ajatus oli rötvähtää olohuoneen sohvalle. Näin teinkin. Otin mukavan asennon ja huokasin: lepoa, viimeinkin! Silloin soi puhelin. Kirosin ääneen: nyt en haluaisi puhua kenenkään kanssa, vaan viettää erakkoiltaa omissa oloissani.

Soittaja oli poika. No hei hei ja mitäs tässä...Oli tulossa paikkakunnalle pilkille (!) ja kyseli yösijaa pariksikin yöksi. "Ajelen tästä illan päälle, kun ensin sitä-sitä-ja-sitä."
Mikäs siinä, mikäs siinä (se siitä erakoitumisesta). Eihän lastaan voi kieltääkään, vai mitä?

Sieltä hän sitten tuli ollessani jo nukkumassa. No oikeassapa olet: aina se äidin sydäntä lämmittää nähdä oma lapsensa, vaikka olisi partasänkinen miehenkutale. Piti oikein miettiä, onko raamikas, sporttinen ja upea ilmestys tosiaan se sama pikkunassikka, joka otti äireen kasvot pulleiden pikkukätöstensä väliin ja moiskautti suukon. Ihmisen kasvupotentiaali on valtava.
(En saa pois tähän tullutta outoa kryptistä tekstiä, jonka Blogger-alusta teki, kun laitoin hymiön. Ilmeisesti oli jotakin html-kieltä? Ja irvinaama tähän perään.)

<3 hyv="" ihmisen="" kasvupotentiaali="" on="" p="" poika="" tuli="" valtava.="">

@@@


Back-to-basics, aamusta siis pekonipannut kärisivät ja Vita Bönor i Tomatsås kupli, kun äijälapsonen hääräili köökin puolella. (Siivosin hellan rasvaroiskeista.) Apehti ja aikoi palailla yösydännä mittariautolla "ja huomenna varmaan saan sulta kyydin autolleni". (Totta kai, totta kai...)

En jää valvoen odottamaan, älkää luulkokaan. Tunnustan: en ole tehnyt sitä koskaan. Kunnon Äidit tekevät, mutten lukeudu siihen porukkaan. Älysin sen jo esikoisen kanssa synnytyslaitoksella: ei ole minusta Kunnon Äidiksi. Ne on eri naisia nämä pullantuoksuiset huolehtijattaret.
@@@
Siitä tulikin mieleeni oma äitini, joka ei hänkään valvoen odotellut meikäläistä yöjalasta. Hyvä niin. En ehkä olisi tullut lainkaan, jos eukko olisi pussit silmien alla istunut keittiönpöydän ääressä vahakangasta naputtamassa.

Jotta joku vahtisi jotakin edes joskus, niin kompensaationa vahdin nyt häntä.
Kauko-ohjauksella tosin, sillä hermo ei tällä hetkellä ainakaan kestä inttää kotonapärjäämisestä. Tiedustelu-upseeri (Talonmies) saapastelee valvontatoimiin paikanpäälle. Kauko-ohjaisin Talonmiehen mummoa moikkaamaan ennen kuin läksi nyssäkkämatkalleen. Talonmies vei kassillisen ruokaa. Kas vain, kelpasi! Muori luottaa Talonmieheen kuin muuriin, mutta kotona pärjäämisestä ei sentään hänenkään kanssaan suostu neuvottelemaan. Rajansa kaikella. Eukko on omasta mielestään täysin kelpo yksineläjä "ja kyllä naapurit auttaa, jos tulee tarvetta". Kivat naapureille vaan!

Ei auta kuin toivoa tilanteen eskaloituvan. Peukut pystyyn, että lähtisi aamuyöstä tötteröimään vähintäänkin rappukäytävään tai mieluiten maantieliikenteeseen. Siinä vaiheessa joku muukin kiinnostuu painostamaan eukkoa paremmin soveltuviin asuinolosuhteisiin. Minun puheeni on tuuleen huutamista. Tai oikeastaan pahempaa: tuuli ei väykytä vastaan.
#vanhustenhuolto
@@@

Kuva: Pixabay

Iloisempiin asioihin, nimittäin säätilaan.
Herrattu, että oli hieno aurinkopäivä! Koska koira roikkuu Talonmiehen reissun ajan vyössäni kolmasti päivässä, ei ole rääpyä ladulle sauvalla hakattavaksi koirineen päivineen. On rontosteltava muilla huudeilla, vaan hyvin keplasi sekin tänään. Aurinko lämmitti kasvoja ja korvanapeista tulvi hyvää musiikkia.

Niin enkös siinä alkanut kaipailla Ruskearuunaa kesken kaiken, piru vie. Ja äänet päässäni livahduttivat seuraavat repliikit ensi viikon ratsastusrupeaman käsikirjoitukseksi:
Tämä sanoisi: "Jaa-a. Onkos teillä joku tuntikäyttöön väsähtänyt ratsu myytävänä?"
Ratsastuksenopettaja sanoisi: "Pitipä sattua! Meillähän on juuri tuo Paten Paukku, joka ol..."
TILANNE SEIS!
Eikä tästä nyt yhtään sen enempiä.
#hitonmoisiapakkoajatuksia
@@@

Kuva: Pixabay
(Tarjoan hieman rohtoa lukijalle jaksamista varten.)

Huimauksesta sen verran, että huimauksen syy oli paitsi yksi tavallisimmista*, niin tuli myös todistetuksikin. Olen ajellut autolla pitkät pätkät, tehnyt töitä staattisessa niskajännityksessä, lukenut ja kirjoittanut kaksisormijärjestelmällä hartiat korvissa. Kymmensormijärjestelmää en osaa, vaikka hyvä olisi, kun tässä ammatissa kirjoitetaan päivät pitkät kuin sanomalehden toimituksessa konsanaan.

Venyttelyt ja liikkuminen on siis jäänyt vähemmälle. Huono juttu, mutta onneksi on kuminauha ja sauvakävelysauvat. Sauvakävellessä ei saa nostaa hartioita korviin, eikä pitää sauvoja kuin hevosen suitsia kyynärvarret 90 asteen kulmassa. Tätä tyyliä näkee paljon etenkin niillä, jotka luulevat, että pertsasauvat soveltuvat sauvakävelyyn. Eivät sovellu: liian pitkät.

Huimaus helpotti, kun venytin hartiani ja kopsutelin sauvalenkin koira kiinni vyötärössä.

Lähdenpä horjahtelemaan koiran kanssa pimeään iltaan, siitä saunaan ja maate. Ensi viikon esitelmä jäi nyt tälle illalle tekemättä, kun oli siellä ruudun takana hyvää seuraa. Täytyy siis tehdä homma sinä päivänä, joka on kaikkien maailman hommien tavallisin päivä rästitöiden tekemiseen. Se on nimittäin aina vasta huomenna.

Terveisin Helga

@@@@@

*Kuulen nyt jonkun sanovan sankasta ihmisjoukosta: "Niin sitä luultiin naapurin Mervinkin kanssa, että tavallista niska-hartiahuimausta se vaan on. Lääkärit ei ottaneet sitä tosissaan (aina tämä sama jollotus "ettei oteta tosissaan"), mutta se olikin

a) pikkuaivoinfarkti

b) vuotoanemia

c) puhkeava aivovaltimoaneurysma

d) keuhkoveritulpasta johtuva hapenpuute

e) vaaaaa-aaa-rallinen eteiskammiovärinä (Pöh, tuollaista ole edes olemassa)

Ja naapurin Mervi joutui....Lukija saa keksiä itse minne. Mielellään kaikkein kamalin vaihtoehto, niin tekee paremmat säväykset ja herättää kauhistelut ja saa suosiota.

....Sauna palaa kohta ja koira laittaa kintut ristiin. Häivyn... Anteeksi lopun häirikköpätkä, olen ehkä vähän uupunut vain.

#huimaus

Rauhoittava kuva arkistosta.

Ystävien ylistys!

Kuva: Internet

Aattelin, että soitanpa ammattiasiassa konsultaation asiantuntijalle kauas toiselle paikkakunnalle. Samalla kuulen, mitä tälle rakkaalle ystävälle kuuluu.

Hän vastaa. On alkuillasta juuri avaamassa kotioveaan, mutta sanoo soittavansa heti kun on syönyt. Töissä meni pitempään. 

Sitten hän soittaa. Konsultaatiopuhelu kestää 2 h 29 minuuttia...

Loistoystävä - verbaliikan ja huumorin huipputaitaja! Ihminen, jolla välähtää. Välähdyksen osaa pukea sanoiksi. Hän ei koskaan sano: "Asia on pihvi. Sillä sipuli. Ja tämä on tässä. Mitäpä tätä miettimään." Ja töttöröö.

Vaan hän pohtii, analysoi, vertaa, puntaroi, makustelee, tarkastelee, raportoi, huomioi, tekee synteesejä, tutkailee eri näkökulmia ja tekee loppupäätelmiä. Hän näkee humoristisia puolia. Hän fokusoi asiaa ja mikroskopoi sitä kriittisesti. Hän ei nielaise syöttiä. Hän tietää, ettei kaikki ole sitä miltä näyttää. Hän ymmärtää, että asioilla on monia puolia. Hän ei hymistele, eikä tekopyhäile. Hän ei paina villasella. Ei asetu yläpuolelle, eikä väheksy vastakkaista mielipidettä: hän ottaa sen huomiooon. Jaksaa katsoa totuuksia silmiin, uskaltaa sanoa ja rohkenee asettua poikkiteloin. Hän uskaltaa kyseenalaistaa.

Sanalla sanoen: arvostan häntä suuresti.

Lahjakkaana ihmisenä hän on joutunut kölin alta vedetyksi, mutta kääntänyt sen edukseen, jalostunut ja kasvanut ihmisenä. Sillä lahjattomammiksi itsensä havaitsevien on ollut vaikea kestää kirkkaampaa valoaan. On tullut tarvetta himmentää valo, töhriä sitä tussilla, lyödä kupuun halkeamia ja asettua varjoksi. Mutta mikään ei ole tappanut hänen elämäniloaan ja huumoriaan. Hän vain on vaihtanut ympäristöä, that´s all. Ja minulle hän sanoo:

"Kerro terveisiä ja sano, että kaipaan tiettyjä yksilöitä. Mutten sitä kokonaisuutta."

@@@

Kuva on netistä. Siinä on kavio. Ja
katsokaapa miten terveellisessä asennossa...
Voi herraparatkoon mitkä känsät tuosta ajanoloon tulee!

No, on mulla muitakin ystäviä. Niin kuin esimerkiksi yksi, jonka saatte arvata. Kerron joitakin lisätietoja:
- sillä on neljä jalkaa
- sillä on häntä
Joko arvasitte? Eikö vielä?
- sen kävelystä kuuluu kopse. No, joko nappaa?

Eipä varmaankaan. Siksi paljastan, että se on: hevonen! Tä-dää!
Hevonen kulki kanssani tänään maalaistiellä ja metsäpolulla. Se sai syödä puolukanvarpuja ja kuusen kerkkiä, joita sille ei muutoin tarjoudu. Se on sitten mainio kaveri! Ja kun tulen tallilta kotiin, minua on taas vastassa neljä jalkaa ja innokkaasti viuhtova häntä: rakas, vanha koiraystävä.

Kyllä eläinystävät ja ihmisystävät on sitten ihania!

Teidän Helga

Eläintarhaa, kadonneita alushousuja ja varastettuja rukkasia

Kuva netistä, en muista mistä, mutta tässä en siis ole minä. Vielä.

No, koska hevosaihe on siirretty muualle, niin tyydyn vain kertomaan kävelyttäneeni sitä tänään puolisentoista tuntia sorateitä ja metsäpolkuja yhdessä lajitoverinsa ja toisen homo sapiensin kanssa. Sitä ennen ehdin ratsastaa puolisen tuntia ja siinä oli nyt virtaa, kun pakkaset on tulleet. Kelit kun vaihtuu, niin hevoset muuttaa moodiaan.

Koira sen sijaan pysyy kuosissaan. Nythän on niin, että talon toinen ulkoiluttaja loistaa poissaolollaan (onneksi vain lyhyen aikaa), niin vipinää on kintussa, että kaikki eläimensä (2) ehtii lenkkeilyttää. Koiran kanssa lähden huomenna pimeään metsään viikonlopuksi. Metsässä viipyillessä pysyy järjissään, siinä määrin kuin se nyt ylipäätään on mahdollista.

@@@

Pret-a-porter- ystäväni näyttää haaveilevan käsilaukusta. Voi sitä, se on oikea la femme! Kattelin noita käsväskyjä ja totta vie: pekoninpaistajien ja kalapuikkojen pubimaassa Englannissa värkätään käsilaukkuja (vai Kiinastako tulevat?), jotka maksaa pitkälti kolmattatuhatta euroa. 

Kuva: Mulberryn omalta sivustolta (hinta yli 2000 €)

Kuka herraparatkoon maksaa käsilaukusta saman verran kuin perusharrastukseen sovetuvasta hevosesta?! Tuolla hinnalla saisi kaksi hyvää kajakkia tai maksaisi golfkentän pelioikeuden tavallisella normi-ihmisten kentällä viideksi vuodeksi. Kuka sanoo, että golfinpeluu on eliittilaji?! Kyllä tämmöiset viimeisen päälle viritetyt käsilaukut on pääsylippu eliittiin. 

(Pret-a-porter on ihana ihminen, laukkunsa sisällön painoinen kultaa, mutta hänellä on varaa ja hän rakastaa kauniita esineitä ja vaatteita. Emminä sillä. Ihmettelen vaan joutessani.)

Mulla on joltain autoradion kuuntelusessiolta tallessa lappu, johon olen raapustanut ylös radiosta kuullun kommentin koruista. Korut on maailmanhistorian ajan kuulemma palvelleet ihmisen tiettyjä tarpeita. Joku tutkija (en muista enää kuka) sanoi näin:

       

     "Korut alleviivaavat arvovaltaa, varakkuutta tai tyylitajua. Koru voi myös tehdä jonkun asian näkyväksi, esim. vihkisormus tai risti."

@@@

Joo, kukin antaa kaikkien taaplaajien kukkia vaan. Ja jokainen tulee tyylillään uskolliseksi.

@@@

Mutta blogini idean mukaisesti hypähdän alushousuihin. Nähkääs, aprikoin tänään itsekseni onko todella niin, että maailmassa on ihmisiä, jonka alushousut ovat tyyten kadonneet? Meikäläiselle nimittäin kävi niin. 

Pengoin kaapit ja kuljeskelin ympäriinsä miettimässä, olinko kaappien järjestystä vaihtaessani työntänyt alushousukasan kirjahyllyyn tai pakastanut sen marjaosastolle. Hemmetti soikoon: ei vilaustakaan. Suunnittelin alushousupainotteista kauppareissua huomiselle ja latasin pesukoneeseen yllättävän pienen pyykkimäärän likapyykkikorista. 

Pyykkikoneen pysähdyttyä ryhdyin laittelemaan vaatteita kuivausrumpuun. Ja sesam aukene: kuivausrumpuun oli unohtunut koko edellisen pyykkikerran lasti: alushousujakin läjäpäin!

Kuva: pixabay. com/noelcabacungan

Take home message: se mitä et kuolemaksesikaan löydä,  löytyy kuivausrummusta.

Sieltä ei kuitenkaan löytynyt talvitopparukkasia, joita olen kaksi viikkoa etsinyt joka paikasta. Kipusin tänään Biltheman tikapuilla penkomaan autotallin varastoa: ei rukkasia. Sen sijaan kiroilin raskaasti syystä, joka on monelle tuttu. Nimittäin tämä: jälkeläinen varastoi osan tavaroistaan "väliaikaisesti" varastoomme ByggManin (tms.) pahvilaatikoissa ja jätesäkeissä.

 

Lisäksi näyttää kasanneen romujaan myös meiltä muutossa vapautuneisiin pahvilaatikoihin. Niiden päällä lukee minun käsialalla: "vaatekomeron ylähyllyt", "keittiön alakaappi", "eteisen kaapit" jne. Tosiasiassa sisällä on: jalkapallopelissä käytettäviä nuhjuisia säärisuojia, kameran kuljetuspusseja, vanhoja aurinkolaseja, metsästyskamppeita, virttyneitä lenkkikamppeita, epämääräisiä kirjaröykkiöitä, lippalakkeja, auton istuinsuojia, villasukkia, astioita yms. Eikä pirukaan ota selvää mikä on meillä muutossa purkamatta jäänyt laatikko ja mikä näitä uudelleen käyttöön otettuja lootia.

Eikö kakarat voi viedä kamppeensa omiin koteihinsa?!

No, se mitä eri löydy, voidaan tarvittaessa korvata toiselta anastetulla tavaralla. Löysin isännän laskettelumonokassista hyvät rukkaset. Ei ole niitä tarvinut ainakaan viiteen vuoteen, joten nyysin ne kaikessa hiljaisuudessa. Katsotaanpa, koska olohuoneesta kuuluu kysymys: "Ootko muuten nähnyt mun lasketteluhanskoja? Niitä ei löydy mistään." Mutta siihen menee vielä aikaa.

Vilinää, vilskettä, kavioiden kopsetta, koiran haukuntaa

Erään Välimeren maan suurkaupungin akvaariosta tässä joku aika sitten.

Voi hyvät pyssyt, että kiirettä pitelee.

Tänään iltahämärissä koiran kanssa metsätietä kulkiessa nostin kaikille yksinhuoltajille myssyä korkealle. Miten he jaksavat !? Meikäläinen ei ole kuin koiran yksinhuoltaja vielä viikonpäivät ja ihan huutaa aikataulu Hoosiannaa. Kurvaan sinne ja kaahaan tänne, tankkaan bensaa ja ampaisen postiin, kaasutan kirjastolle ja imitän kohti hevostallia. Ja siinä sivussa toki käyn töissä. Koiria meikäläiset on kuskanneet aina ulos kolmesti päivässä, eikä niitä pissateta takapihalla kuin äärimmäisessä tilanteessa. Mutta saapahan liikuntaa.

Oliko mielenkiintoinen kuvaus elämästäni? Ei minustakaan :D

@@@

Kyllä on ittekseen pitänyt nauraa tuolle "esineiden it-maailmalle" eli viime viikkoina tapetille nostettuun ongelmaan, että jotkut hakkerit käyttävät wifi-toimintaisia kodinkoneita "orjinaan" ja rallaavat niiden sisältämien tietokoneohjelmian turvin globaaleihin kuvioihin. Tahtoo sanoa, että pesukone lähettää kirjopyykkiohjelman kyljessä viruksen Sotamuseon arkistokantoihin, leivänpaahdin häiriköi Puolustusvoimien tietokantoja ja sähköhammasharja porautuu Pentagonin salaisimpiin kansioihin. :D Siinä silitysrauta kuumenee pelkästä myötähäpeästä :)

No, nämä ehkä oli vähän kuvitteellisia kiemuroita, mutta tosiasia on, että kotiverkko pitäisi suojata niin, ettei kukaan pysty hyödyntämään kodinkoneita, joissa on tietokonesysteemit sisuskaluissa. Ja autoissakin! Siinä sitä kosla kaahaa omin päin kohti kaupungintaloa heti kun silmä välttää.

@@@

Hevosesta meinasi tulla ongelma, kun suklaanruskeaa ruunaa tarjottiin minulle ostettavaksi. Meni pari yötä miettiessä, onko minusta hevosenomistajaksi. Kovasti olisi poltellut ostaa, mutta siinä vaiheessa saisi sanoa parille muulle harrastukselle hyvästit (esim. kolopalloilu) kertalaakista. Joten päädyin itseni kanssa järkiratkaisuun: rallaan suklaaruunalla edelleen entiseen malliin. Eilen siltä lensi kenkäkin kesken kaahailun. Uskaltauduin ensimmäistä kertaa itsekseni hyppäämään esteitä. Tähän asti olen hypännyt vain opettajan ohjauksessa. No, eipä siinä kummempia, kun hyppyä en pelkää. Hevosen kompastumista tai kaatumista pelkään, koska siitä on kokemusta vuoden takaa. 

On se upea eläin (vaikkei olisi omakaan), ei voi muuta sanoa!

@@@

Tänään heittäydyin oikeaksi potilaaksi ja otin luurin käteeni. Soitin erään poliklinikan sihteerille kysyäkseni lähetteeni tilannetta, kun kolme kuukautta on kulunut ilman risahdustakaan ja vamman vuoksi työkykyni alkaa olla uhattuna vaivan pahentuessa pikkuhiljaa. Paljastan tekeväni töitä murtuneella kädellä ja kun käsillä teen töitä, alkaa se olla hankalaa. Tämä kirjoittaminen onnistuu kaksisormijärjestelmällä. Siinä olen hyvä harjoiteltuani sitä noin 10-vuotiaasta. 

Ittekseni vaan mietin, että jos olisin jossain muussa ammatissa olisin todennäköisesti jo aikapäiviä hakenut sairauslomaa ja jäänyt odottelemaan vastaanottoa ja hoitoa. Hevoshommissahan se murtuma tuli omasta syystä. Hevonen oli täysin innocent bystander. En hoidattanut sitä heti, koska en halunnut häiritä työtovereitani kesken heidän ansaittua kesälomaansa, kun sijaista ei tässä erikositehtävässä ollut saatavilla pahimpaan loma-aikaan. Lienee täällä jo mainittu. Ja mitäpä näistä. Mutta tälläinen työhön sitoutuminen ei ole oikein tervettä, eikä viisastakaan. Saattaa olla, että remontista tulee nyt merkittävästi suurempi kuin jos olisin heti hakeutunut hoitoon.

Tyhmästä päästä ja väärästä velvollisuudentunnosta kärsii koko ruumis. M.O.T.

Hyvää mieltä kaikille ja varoituksen sanat väärästä velvollisuudentunnosta! Siitä ei kunniamerkkejä saa, eikä aplodeja kerää. Tyhmän maineen vaan ja sillä hyvä.

terveisin Teidän,

Helga

Iloa pimeyteen!

Kuva omalta retkeltä apaut 10 vuotta sitten

Kas, nyt eletään sitä aikaa vuodesta, jolloin on etsittävä positiivisia ja iloisia asioita elämästään. Tutkailin valokuva-arkistoani. Sen avulla esittelen joitakin ilonaiheita sekalaisessa järjestyksessä.

Ilon asioita

1. kajakkiretket erämaihin ja kaukaisiin vesistöihin.

Ylläoleva kuva on otettu lokakuussa noin 2005. Minulla oli silloin punainen kaunotar (Yukon), jonka sittemmin myin ja vaihdoin alle virtaviivaisemman kajakin. Nyt olen alkanut kaipailla tuota punaista ponttoonia melontaharrastuksen hiipuessa ja tasapainon muuttuessa huterammaksi. Sulava Mrs. Virtaviivainenkin tuntuu muuttuneen painavammaksi nostaa yksin auton katolle (27 kg).

 

Kuvan tilanteessa olin yksin Somer-Julma Ölkky alueella. Kuten huomaatte, vesi oli vähissä :) ja paattia sai aika lailla vedellä kivikossa. Pidän aina vesilämpömittaria mukanani. Turvallisuussyistäkin haluan tietää veden lämpötilan. Se oli tuolloin +11 asteista. 

Suunnitelma oli yöpyä laavulla, mutta räntäsateen alkaessa muutin suunnitelmaa ja yövyin sisätiloissa. Rajansa kaikella.

2. Lapsenlapsi

Han är toppen! On muuttanut likietäisyydelle - suuri ilon päivä!- ja nyt on mahdollisuus nähdä useammin. Kuvan lakritsipiiput liittyvät lapsenlapsen kanssa tehtyyn metsäretkeen. Sanoin metsässä, että eiköhän pidetä tauko ja poltella piippua. Hän katsoi ällistyneenä:  

"Saahaanko me polttaa piippua, mummi!?"

Vastasin, että saahaan me. Ja kaivoin lakritsipiiput repusta :D Hän, joka on oikea herkkusuu, ilahtui ja huvittui vallan mahdottomasti. "Sanon äitille, että me poltettiin mummin kanssa piippua!"

Viikonlopun ilon aihe: lapsonen tulee näillä näkymin yöksi mummilaan!

http://blaineharrington.photoshelter.com/image/

3. Hevonen

Heppatyttöilyharrastus alkoi lapsuudesta ja jatkui pätkittäin läpi teini- ja keski-iän. Viiskymppisiä pakenin heppaleirille. Paljoa en kumminkaan noina vuosina oppinut. Ryhmätunneilla lähinnä köröteltiin "possujunassa".  Ajattelin että tämä laji saa jäädä ja keskityin kolopalloiluun.

Tosikipinä iski kuitenkin pari vuotta sitten. Puolitutun painostuksesta menin ratsastuskurssille ja siitä repesi. Nyt harjoittelen 3-5 kertaa viikossa, aina itsekseni, sillä ryhmässä en opi paljoakaan. Tänäänkin vietin tunnin opettajan treenissä ja sain loppuviikoksi "läksyjä", joita harjoittelen parina päivänä suklaanvärisen jättiläisruunan kanssa. Hän on vuoden ollut vakiohevoseni, ratsastuskoulun omistama. Käsittämättömän suurta iloa tuottaa kuntoilla tämän elävän, lämpimän ja äärimmäisen kiltin kaverin kanssa.

Tänään keli oli kamala, kun saapastelin tarhaan häntä hakemaan. Seisoskeli kavereittensa kanssa. Pikkulaumaansa kuuluu poni ja toinen hevonen. Huudan häntä aina nimeltä, hän nostaa aina päätään ja katsoo: a-haa! ja lähtee tavallisesti kopottelemaan portille vastaan. Tänään hän tyytyi katselemaan otsatukkansa takaa. Kun kävelinkin tarhan ohi katsomaan tallin uutta hevosta, huomasin hänen kääntyneen herkeämättä seuraamaan, minne menin, kun meninkin ohitse. Nappasin hänet sitten mukaani, annoin vähän aikaa hamuilla ruohoa kulkumatkan varrella, harjasin, puhdistin kaviot, varustelin ja pidettiin kivat harkat. Olen jo antanut anteeksi kesäisen kenttäesteharjoituksen, jossa tuli vähän vauhtia ja vaaratilanteita, kun ympärillä oli levotonta. Sattuuhan sitä.

https://pixabay.com/fi/lilja
Kuvassa ei siis ole minun koirani, mutta kuvan lajissa hän on mestari :)

4. Koira

Minulla on lähes aina ollut vähintään yksi koira. Koirani ovat olleet samaa rotua. Tämä uskollinen, kiltti ja lempeä uros makaa selkäni takana kyljellään nytkin. Hän rakastaa ihmisiä ja haluaa aina olla heidän lähellään. Onneksi hänellä on siihen hyvä mahdollisuus. Hän viettää jo vanhuusvuosiaan. Vaikka onkin erinomaisessa kunnossa, olen tullut tietoiseksi, että tiemme eroavat lähivuosina, sillä aiemmat koirani ovat eläneet noin 13-vuotiaaksi. Tietoisuus hänen vanhuudestaan hillitsee rakasta matkustusharrastusta. En millään raskisi viedä häntä koirahoitolaan, vaikka hyviä hoitoloita on tiedossa useampiakin.

@@@

Tuleva ilomme: uusi kesä!

Näin kaamoksen syvimpiä luolastoja kohti vajotessamme (vaikutteita eilisestä Pluran sukellusdokumentista) kehoitan lukijoistani ainakin toista miettimään asioita, jotka tuovat iloa hänen elämäänsä. 

Sillä jokaisella ilonaiheita on - kaikkein synkimmälläkin hetkellä. Risukasaan paistaa aina! 

Jos ei muuta, niin pieni valonpilkahdus. Näetkö sen?

Kaamostunnelmissa,

Helga

Varhaisia kanoja ja koirankakkaa

Rantsilalainen pelto

Aamutaivas täynnä tähtiä, jotka ovat heränneet jo ennen meikäläistä, mitä pidän ihmeenä. Käyn nimittäin vielä kesäaikaa ja uni loppuu klo 5 maissa. Eilenaamulla koirakin katsoi sumuisin silmin ylösnousemustani, että onko vallan tosi jotta eukko kampeutuu pystyyn keskellä yötä. Se raahusti perässäni ja asettui eteisen matolle kyljelleen jalat tikkusuorana, mikä on sen yöuniasento.

@@@

Jos näin aamutuimaan rupattelen hieman koirastani, jonka kanssa on nyt viikon verran asutettu tätä taloa kaksissa koirin ja vaihdettu ajatuksia isännän oltua matkalla. 

Koirani, joka nytkin istuu vieressäni, on loistava juttukaveri: katsoo lempeillä silmillään ja nyökyttelee aivotuksilleni ("Oikeassa olet, emäntä!"), kallistaa päätään ("No oho, olipas se!") ja nostelee korviaan ("Ei voi olla totta!").

Iltana muutamana kuljin sen kanssa pimeää tietä. Tien toista puolta tuli vastaan äiti, isä ja pikkupoika pyörällä. Poika pysähtyi pyörineen ja sanoi kirkkaalla lapsenäänellä: "Ei se hauku!". Minä sanoin koiralleni "wuff!" ja hän vastasi tuttuun tapaansa: "WUFFF!" Poika kiljahti riemusta: "Se haukkui!"

@@@

Koira-asioista tuli päivänä muutamana pieni intoskin työpaikalla. Intosten taustoista en aina ole ihan selvillä, koskapa jotkut ihmiset kiivaasti ryhtyvät sauhuamaan yllättävistäkin asioista. Epäilen joskus sen olevan vain tapa purkaa yleistä stressaantumista satunnaiseen aiheeseen. Kun pään sisällä kaikki muutoinkin kiehuu ja aivostossa on tungosta, pitää löytää joku purkautumistie.

Tässä tapauksessa keskustelimme koirankakasta. Juttu lähti liikkeelle siitä, että ensimmäistä koiraansa kasvattava henkilö totesi koiransa ulostelevan hassuihin paikkoihin. Hän luetteli niitä ja naureskeli. Vanhana koiranomistajana terästin kuuloani. Mainitsemansa paikat olivat sellaisia, joihin ei mielestäni tulisi antaa koiran ulostaa tai ainakin kakka pitäisi kerätä pois. Totesin tämän rakentavaan sävyyn (kyseessä on nk luonnonlapsi-tyyppinen ihminen) ja hän sen hyväksyikin ja myönteli. Sen sijaan läsnä ollut toinen henkilö kuumeni asiasta täysin. Hän sanoi, ettei voi ymmärtää ihmisiä, joille koirankakka biologisesti hajoavana luonnontuotteena on ongelma. Käsityksensä mukaan se on pikkumaista niuhotusta ja ihmiset, joita koirankakka rassaa, voivat muuttaa syrjäisille seuduille omiin oloihinsa. Arvatenkin keskustelu tyrehtyi siihen.

Monenlaisia on siis näkemykset asiasta kuin asiasta. Mutta aina ei ole aivan varmaa mikä itse kunkin todellinen motiivi kulloinkin on. 

@@@

Nyt soi herätyskello :) jolle näytin pitkää nokkaa: täällä ollaan kuule jo täysin hereillä ja valmiina päivän koitoksiin ja ole sinä hiljaa. Tänään on edessä poikkeuksellisen haastavia kuvioita. Mutta mahdanko edes uskaltaa sanoa, että matkalaukkua jälleen pakkailen. Nököttääpä tuossa vieressä kädet puuskassa jo mailapussikin verhoutuneena pyörillä varustettuun matkustusvaatteeseensa. Sitä se Helga kohta lähtee raahaamaan kohti lentokenttien uumenia ja lentää pusseineen päivineen sinne, missä ruoho viheriöi ja aurinko hohtaa pilvettömältä taivaalta. Pidän nimittäin hieman lomaa.

Näin rupatti teille aamutuimaan

Helga,

joka riisuu nyt papiljotit päästään, suhuttaa hiksiinsa Dippe-dii-doota, piirtää korpinmustat kulmakarvat korvasta korvaan niin kuin Frida Kahlolla ja sipsuttaa työtehtäviinsä.

Ps. Miksi potilaat saa tulla kovissa parfyymeissä tohtoreiden huoneeseen, eikä koskaan tohtorin huoneessa lue, että "Tulethan tuoksutta, saan allergisia oireita"? Vai oletteko nähneet? Allergiaahan niistä ei tule, mutta ikkunaa pitää pitää auki, jotta kärsii jatkaa vastaanottoa koko päivän. Ilmanvaihdot ei nähkääs kaikissa lasareteissa ole parhaimmasta päästä.